Marko Hautala

Vedenalainen temppeli

Joku anonyymi käännyttäjä lähettelee minulle sitkeästi manga-pokkareita (epäilyt kohdistuvat Sangatsu Mangan Antti Valkamaan).

Yksi viime toimituksessa saapunut pyöri lukupinossa pitkään, mutta jäi aina jonkin romaanin jalkoihin (esimerkiksi Edie Wyldin mainio Kaikki laulavat linnut kiilasi viime hetkellä ohi ja sen jälkeen Paul Tremblayn Disappearance at Devil’s Rock).

Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita sisältää kolme Gou Tanaben sarjakuvaversiota Lovecraft-klassikoista. Niistä ensimmäinen eli Temppeli tavoittaa ja ehkä jopa ylittää alkuperäistarinan viehätyksen.

Tarinassa saksalainen sukellusvene joutuu ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä merihätään eikä pääse enää nousemaan pintaan. Itse asiassa alus vajoaa koko ajan syvemmälle. Kuten arvata saattaa henkilökunta harvenee, pimeys tihenee ja nupit himmenevät, kunnes viimeinen eloonjäänyt saa nähdä jotakin ihmeellistä: meren pohjassa on suunnaton autio temppeli.

Gou Tanabe painottaa juuri niitä mustan sävyjä (kuvailmaisussa ihan kirjaimellisesti), jotka ovat tehneet tarinasta klassikon. Vaikka sarjakuva on mustavalkoinen ja pokkarikokoinen, viimeiset kymmenen sivua ovat silkkaa taikaa.

Kun aikanaan opetin kirjoittamista, painotin usein että kannattaa lukea muutakin kuin proosaa, esimerkiksi juuri sarjakuvia, mutta myös näytelmäkäsikirjoituksia ja erityisesti runoja. Se laajentaa omaa ilmaisua.

Perinteinen tarinankerronta on toki romaanitaiteessa edelleen voimissaan. Sen kuolemaa julistetaan silloin tällöin, mutta kyseessä on pikemminkin eräänlainen viime vuosisadan avant garde -manifesteista periytyvä refleksi kuin mikään tunnistettava kehitys kirjallisuudessa.

Tarinankerronta viehättää siksi, että se on olennainen osa maailmassa olemistamme. Kerromme itsellemme tarinaa itsestämme. Se tarina on varmasti paljolti fiktiivinen, mutta se parantaa silti. Ahdistavimpina aikoina oma elämä näyttäytyy sekavina episodeina, joiden välillä ei ole yhteyttä (sellaisen tilan äärimuoto on kai psykoosi).

Parhaina aikoina taas kaikki asettuu jonkinlaiseen jatkumoon, ikään kuin merkitykselliseen tarinaan. Joskus kriisien repimä ihminen yrittää luoda omaa tarinaansa epätoivon vimmalla. Hän istuu puistossa tai kuppilassa ja toistaa omaa selviytymistarinaansa, jonka joka toinen lause alkaa sanoilla mä olen sellainen ihminen joka.

Toisaalta tarinattomassa tilassakin on positiivinen voimansa. Se liittyy voimakkaan läsnäolon kokemuksiin, joiden kirjallisia ilmaisuja ovat erilaiset epifaniat. Selkeimmin tarinaton ilmaisutyyppi on tietysti nykyrunous. Voit avata lähes minkä tahansa (ainakin modernismin jälkeisen) runoteoksen ja lukea kuvausta tarinattomasta, äärettömästä hetkestä, jossa aika ja identiteetti katoavat.

Vaikka prosaisti olenkin, joudun myöntämään tämän: Mikäli tarinassa ei ole runoutta, jätän kirjan yleensä lukematta. Runous pärjää ilman proosaa, mutta proosa tarvitsee runoutta.