Eräällä ulkomaanmatkalla katutasolla sijaitsevan hotellihuoneemme takapihalla alkoi käydä kulkukissa. Annoin sille kerran syötävää, minkä jälkeen eläin palasi joka ilta samaan aikaan kellon tarkkuudella. Ellemme tulleet ulos huoneesta, kissa ilmestyi ikkunalaudalle ja tuijotti merkitsevästi. Lopulta aloimme ostaa sille kissanruokaa.

Ennen tuota vaihetta oli kuitenkin tapahtunut jotakin merkittävämpää. Olimme antaneet kissalle nimen.

Nimeäminen on kaikkein yksinkertaisin magian muoto. Kun olennolle antaa nimen, tuntuu siltä kuin pelastaisi sen sattumanvaraisuuksien kaaokselta. Nimetön kissa on identiteetön ja heitteillä, viettiensä ja ankaran ympäristön armoilla oleva mitättömyys, joka kuolee yksin ja unohdetaan. Nimetty kissa on erilainen. Sillä hetkellä, kun se nimetään, sille syttyy sielu.

Ei sillä tietenkään kissalle mitään merkitystä ole. Nimeäminen on ihmistä varten. Kyseinen kissa on luultavasti jo kuollut. Sitä ei varmaankaan muista kukaan muu kuin minä ja vaimoni.

Christoph Türcke puhuu nimeämisen esihistoriasta, siitä miten ihmislaji alkoi nimetä asioita kontrolloidakseen niitä. Hänen mukaansa ensimmäiset kielen ja samalla sivistyksen idut olivat kauhunhuutoja. Kun ukkosrintama tuli päälle, ihmisapina huusi. Vuosituhansien saatossa huudot alkoivat yhtenäistyä, muuttua rituaalinomaisiksi. Aina kun taivas raivoaa, me huudamme näin.

Siitä syntyi Ukkosen Nimi. Ja siihen nimeen liittyi fantasia kontrollista. Ukkosen kanssa voi neuvotella.

Sellainen on tietysti pötyä. Ukkonen ei tiedä olevansa ukkonen. Kuu ei tiedä olevansa kuu. Kuolema ei tiedä olevansa kuolema.

Jokainen meistä tietää sydämessään, että nimeäminen on tyhjänpäiväistä leikkiä. Se on kuitenkin hyvin, hyvin vakava leikki. Vakavin kaikista.

Kauhukirjailija Ramsey Campbellin epätasaisen uran ehkä mielenkiintoisin romaani on The Nameless (suomennos kuuluu Nimetön, vaikka luultavasti oikeampi muoto olisi Nimettömät). The Nameless kuvaa kulttia, joka on luopunut nimeämisen magiasta. Sen jäsenillä ei ole nimeä. He vain ovat. Siitä seuraa, että heidän nihilismillään ja julmuudellaan ei ole rajaa.

Kauhukirjallisuutta ja -elokuvaa pidetään kulttuuripiireissä yleensä roskana. Sen kritiikeissä on usein hienostuneita versioita kommenteista kuten ”ei minua oikeasti pelottanut” tai ”en usko kummituksiin”.

Rakkaat lähimmäiset. Ei teitä kukaan sellaisesta epäilekään. Kauhukirjallisuus kertoo vain perusasioita. Niitä jotka tiedämme sydämissämme todeksi. Kuten:

Ukkosrintama ei tiedä nimeään.

Sitä ei kiinnosta, miten paljon sinua pelottaa.