Marko Hautala

Se puhuu sittenkin

En yleensä kamalasti innostu tarinoista, joissa on ”mahdoton kertoja”. Luin kauan sitten Andrzej Zaniewskin romaanin Rottaodysseia, joka kertoo minä-muodossa yhden rotan elämän alusta loppuun. Idea on huima, mutta ainakin tuolloin koin, että rotan aivoitusten kielellinen inhimillistäminen vei loputtomiin umpikujiin. Eläinkertoja on melkoisen vakava ongelma, ellei näkökulma ole kallellaan satiiriin, eläinsatuun, metafiktioon tai muuhun realismille immuuniin lajiin.

Uudessa Tähtivaeltajassa (2/2013) on ilahduttava poikkeus. Peter Wattsin novelli Oliot on erikoinen muutenkin kuin vain kertojansa suhteen.  Kyseessä on John Carpenterin The Thing -elokuva uudelleen kerrottuna, mutta näkökulma on ihmisiä listivän avaruusolennon. Otus kamppailee kammottavia ihmispaholaisia vastaan (mistä novellin nimi The Things) ja yrittää ymmärtää, miksi ne suhtautuvat hänen armontekoihinsa niin vihamielisesti.

Elokuvan nähneet tietävät, että kyseessä on groteski hybridiolento, jolla ei ole varsinaisesti omaa kehoa eikä siten kai inhimillisesti käsitettävää identiteettiäkään (se on kiertänyt avaruudessa sisällyttäen itseensä kaikki kohtaamansa elämänmuodot, joita se voi tarpeen mukaan omaksua tai sekoittaa). Koska scifi on usein, vastoin yleistä käsitystä, tyyliltään naturalistinen lajityyppi, minä-kerronnassa on lievästi sanottuna ongelma. Watts kuitenkin saa ainakin minut hyväksymään, että novelli on ikään kuin kurkistus täysin epäinhimillisen olennon mielentilaan ja sen vaihtoehtoiseen, vain vaivoin sanallistettavaan maailmaan. Melkoinen temppu.

Ehkä mahdottoman kertojan ongelmallisuus liittyy pohjimmiltaan siihen, että minä-kertoja on aina jo valmiiksi ”mahdoton”. Hän on vaikkapa kouluttamaton rikollinen, joka omaa tarinaansa kertoessaan vuodattaa kuusisataa sivua virheetöntä ja kielikuviltaan rikasta tekstiä ja muistaa epäinhimillisen määrän yksityiskohtia. Lukija voi halutessaan myös ihmetellä, onko edessä oleva kertomus pullopostista löydetty teksti vai ikään kuin ylöskirjattua puhetta (nykyisen minä-kertojan malli on alkujaan suullisissa tarinoissa ja myöhemmin vaikkapa kirjeissä, matkakertomuksissa jne.).

Yleensä lukija ei viitsi pilata iloa tällaisilla pohdinnoilla, mutta mahdottoman kertojan tapauksissa piirre tulee niin ilmeiseksi, että on tavallaan pakko (akateemis-nokkelimmat kirjailijat tietysti pitävät tietoista kirjallisen illuusion rikkomista ikään kuin älykkyyden merkkinä).

Tuo Wattsin novelli on hyvä esimerkki tarinasta, jossa mahdoton tulee mahdolliseksi. Epäinhimillisenkin voi pistää puhumaan ihmisen kieltä, kunhan sanat asettaa oikein.