Marko Hautala

Syntyykö taide tyhjästä

Koko Hubaran aloittaman polemiikin inspiroima kirjoitukseni rönsyili mielenkiintoisiin keskusteluihin mielikuvituksen ja intuition luonteesta. Yksi vastaväite oli muotoa ”mielikuvitus ja intuitio eivät synny tyhjästä”, sillä nekin ovat poliittis-taloudellis-ideologisten realiteettien tuotosta.

Olen epämuodikkaasti eri mieltä. Selvennän.

Antiikin kreikkalaisten todellisuus poikkesi omastamme merkittävästi. Orjuus oli saumaton osa sivistynyttä yhteiskuntaa, naiset eivät saaneet käyttää julkista valtaa, jumalat olivat enemmän tai vähemmän totta (yleensä enemmän). Homoseksuaalisuus ei ollut niinkään yksilön ominaisuus, vaan heteromiesten hallitsemaa institutionalisoitua pederastiaa, jossa vanhempi mies huolehti nuoresta pojasta lihallisia palveluksia vastaan.

Lisäksi kreikkalaisten välitön kokemus maailmasta oli ilmeisesti hyvin erilainen. Tutkijoita on W.E. Gladstonen kuuluistasta tutkielmasta lähtien ihmetyttänyt Homeroksen runoelmissa käytetty ilmaisu viininvärinen meri. Miten ihmeessä meri voi olla viinin värinen? Eikä kyseessä suinkaan ole ainut outous kreikkalaisten värimaailmassa: mm. rauta, hiukset ja lampaan villa ovat violetteja (ja nimenomaan siis orvokin värisiä!), hunaja vihreää ja niin edelleen (tähän väripsykedeliaan on toki vastauksiakin; tässä yksi artikkeli aiheesta).

Lisäksi, mikäli Julian Jaynesin teoria bikameraalisesta mielestä on edes osittain oikea, menneiden aikojen ihmisten tietoisuus poikkesi omastamme merkittävällä tavalla. Jaynesin mukaan heidän toimintaansa ohjasivat spekulatiivisen tietoisuuden sijaan päänsisäiset äänet (eli ne ”jumalat”).

Vaikka jotkut teoriat olisivat liioiteltuja, kokonaiskuvassa näkyy ihminen, jonka moraalikäsitys on nykynäkökulmasta kyseenalainen, maailmankuva läpeensä taikauskoinen ja tapa havainnoida ympäröivää todellisuutta outo.

Taide on aina osaltaan aikaansa sidottua. Tarvitsemme joskus historioitsijoita raivaamaan vuosituhansien aiheuttaman sumun meidän ja teoksen välistä ennen kuin ymmärrämme sitä. Halutessaan voi myös jälkimoralisoida sitä, että meidän aikaamme on selvinnyt lähinnä hallitsevien ryhmien taidetta. Naisten ääni kuuluu heikommin kuin miesten, orjat ovat käytännössä mykkiä ja niin edelleen.

Itsestäänselvä fakta kuitenkin on, että kykenemme kaikesta huolimatta ylittämään vuosituhansien kuilun ja ymmärtämään ja jopa ihailemaan noiden daimoniensa kanssa juttelevien, ”värisokeiden”, verenvuodatusta ihannoivien pedofiilien runoelmia, näytelmiä, arkkitehtuuria ja veistoksia.

Voimme samaistua Akhilleuksen raivoon, Odysseuksen kaipuuseen tai Penelopen kärsimykseen. Ymmärrämme miltä tuntuu olla oikukkaiden jumalien riepoteltavana, vaikka emme jumaliin uskoisikaan.

Se ymmärrys tulee ”tyhjästä” ja se on taiteen ytimessä myös nykyään, kaiken ylivirittyneen poliittisuuden keskelläkin.