Alkaa vähitellen näyttää siltä, että seuraava romaanini julkaistaan ensi syksyllä. Olen julkisestikin pariin otteeseen kertonut sisällöstä sen verran, että tarina liittyy Levänluhdan suokalmistoon, mutta kerron aiheesta enemmän sitten, kun se on ajankohtaista.

Viime aikojen kirjoista tärkeimmäksi näyttää muodostuvan Mark Vonnegutin hulluusmuistelmateos The Eden Express (1975, uusi laitos 2002). Olin aikanaan töissä psykiatrisessa sairaalassa, joten tiedän hyvin miltä sekoaminen näyttää. Tämän teoksen kautta saa piinallisen tarkan kuvan siitä, miltä se oikeasti tuntuu.

Erityiseksi Mark Vonnegutin tarinan tekee aikakausi eli 60- ja 70-luku sekä se, että kirjailija sattuu olemaan Kurt Vonnegutin poika. Mielisairauteen liittyvien harhojen kannalta tuon ajan henki ei välttämättä ollut kaikkein terveellisin. Lisäongelmia kirjailijalle aiheutti se, että oma isä oli vastakulttuuri-ikoni ja tavallaan ajan hengen ruumiillistuma.

Hippieetokseen kuului vakaumus, että mielisairaus on terve reaktio sairaaseen maailmaan. R.D. Laingin antipsykiatria oli voimissaan ja yleisen käsityksen mukaan kaikki henkiset ongelmat haihtuvat, kun ihminen vapautuu kapitalismin ikeestä, alkaa meditoida ja avaa tajuntansa psykoaktiivisilla aineilla.

Monille kyseessä oli oiva oikeutus impulsiivisuudelle ja yleiselle hauskanpidolle, mutta Vonnegutille resepti oli tuhoisa. Ensimmäinen oire ongelmien syvyydestä tuli esiin pahan meskaliinitripin yhteydessä. Ahdistavaa kokemusta seurasi lisämausteena häpeä, sillä vallitsevan ideologian mukaan vain pahat ihmiset reagoivat negatiivisesti psykoaktiivisiin huumeisiin (kuvittele mitä LSD tekisi Nixonille -tyyppiset huomiot olivat kuulemma yleisiä).

Kun Vonnegut ajautui lopulta psykoosiin, hänet vietiin ensimmäisenä valkokaapuiselle ”gurulle”, jonka pseudoitämainen sekoilu vain pahensi tilannetta. Psykoosissa oleva ei kaipaa yleensä lisävahvistusta sille, että häntä ei oikeasti ole edes olemassa ja että apokalypsi on tulossa ja niin edelleen (tragikoomista on, että kyseinen guru joutui myöhemmin itsekin mielisairaalaan).

Vonnegutin teos on paikoin karmiva, mutta se on myös hauska ja harvinaisen selväjärkinen näkemyksessään hulluuden luonteesta (Vonnegut ei käytä eufemismeja, vaan arkisia ilmaisuja kuten crazy, nuts ja niin edelleen). Kirjailija tunnustaa, että monet mielisairauden aikana koetut oivallukset olivat oikeasti syvällisiä ja tuntuvat vieläkin merkityksellisiltä. Ne vain menivät hukkaan, kun mihinkään ei ehtinyt keskittyä.

Vonnegut kertoo oivaltaneensa esimerkiksi keskiaikaisen taiteen ja matematiikan yhteyden. Huono puoli oli, että oivallus tapahtui alle sekunnissa, joten muistiinpanoja ei varsinaisesti ehtinyt tekemään, varsinkaan kun seuraavassa sekunnissa ymmärsi koko planeetan ja maailmankaikkeuden historian.

Lämpimän kriittisesti Vonnegut suhtautuu 60-lukulaiseen eetokseen ja varsinkin siihen, että vanhemmat sukupolvet eivät kyenneet puolustamaan sitä, mikä yhteiskunnassa ja perinteessä oli hyvää ja tarkoituksenmukaista. Vastakulttuuri kaikkine ylilyönteineen vaikutti liiankin oikeutetulta todellisuudessa, jota leimasivat ydinsodan uhka, poliittiset salamurhat ja heräävä tietoisuus ympäristökatastrofista. Kun uskonsa menettäneet vanhemmat eivät hoitaneet ikiaikaista hommaansa eli kompensoineet nuorekasta hurmosta perinteen viisaudella, touhu meni heittämällä sekoiluksi.

Minulle Vonnegutin kirjassa tärkeintä on kuitenkin se, että kyseessä on äärimmäisen hyvin kirjoitettu teos, joka tekee vaikeasti sanallistettavat kokemukset varmaankin niin ymmärrettäväksi kuin ne on verbaalisesti mahdollista tehdä. Usein tuli myös omien sairaalakokemusten myötä mieleen, että alalla työskentelevien olisi ehkä hyvä lukea tämä. Psykoosia tuskin kannattaa 60-lukulaiseen tyyliin romantisoida, mutta loputtoman moniulotteisesta ilmiöstä on kyse.