Marko Hautala

Mikä Aleister Crowleyssa kiehtoo?

Puhuin viime vuoden puolella erään ihmisen kanssa, joka oli tuntenut suomalaisen mystikkoguru Ior Bockin.

Tuo äärimmäisen mielenkiintoinen keskustelu tuli mieleen monta kertaa, kun luin Gary Lachmanin juuri suomennettua teosta Aleister Crowley – Suuren Pedon elämä ja teot (suom. Ilkka Salmenpohja). Olen aiemmin lukenut Roger Hutchinsonin The Beast Demystified -teoksen, mutta Lachmanin kirja on monella tapaa parempi.

En nyt ala Crowleyn persoonallisuutta tässä analysoida. Häneen kuitenkin sopii klisee: jos tällaisen hahmon laittaisi romaaniin, se olisi epäuskottava. Kyseessä on mies, joka manasi Thoth-jumalaa yöllä Kheopsin pyramidissa, julistautui maailman valtiaaksi ja harrasti ”seksimagiaa” sekä naisten, miesten että ilmeisesti ainakin kerran eläimen kanssa.

Crowleyn persoonaa mielenkiintoisempaa ehkä onkin, että hänestä on tullut kulttihahmo ja palvonnan kohde. Lachmanin näkemys aiheesta on mielenkiintoinen:

Jos Crowley eläisi yhä, hän olisi epäilemättä keskusteluohjelmien vakiovieras, twiittaisi säännöllisesti ja julkaisisi YouTube-videoita. (…) Crowleyn salonkikelpoistumisessa on vaaransa. Se tarkoittaa, että olemme jo tottuneet – tai turtuneet – Crowleyn kaltaisiin henkilöihin ja heidän ylettömään ja vastuuttomaan elämäntyyliinsä. Merkitseekö se, että Crowley oli sittenkin oikeassa ja että hänen ennustamansa uusi maailmankausi on koittanut? Tuskin. Todennäköisempää on, että Crowleyn elämä enteili omaa moraalista ja henkistä tyhjiötämme.

Luulen että Lachman on tässä oikeassa. Aina kun luen Crowleysta, en niinkään järkyty yksittäisistä teoista, vaan siitä yleistunnelmasta, jota leimaa jonkinlainen paniikki. Crowley yritti epätoivoisesti löytää jotakin, ihan mitä tahansa, kunhan se saisi T.S. Eliotin kuvaileman ”onton ihmisen” tuntemaan, että elämässä on mieltä.

Runoilija Dylan Thomas kiteytti Crowleyn hahmon ehkä parhaiten: Pelottavinta hänessä oli, ettei hän uskonut mihinkään.