Lievästi sanottuna toisteinen kuva nykykauhuelokuvassa: Nuori nainen. Vaatteet riekaleina. Hiukset ja kasvot veressä. Dekkarisarjoissa on oma versionsa tästä: Nuori nainen alastomana patologin pöydällä.

Jostakin ihmeen syystä elokuvissa ja televisiosarjoissa sitä nuorta naisparkaa pitää piinata ja murhata yhä uudelleen. Feministisestä näkökulmasta aihio varmaankin ilmentää naisvihaa, mutta kirjailijana ajattelen, että kyseessä on pikemminkin vanhahtavan kliseen pakkotoisto: fiktiossa nuorta naista käsitellään usein edelleen viattomuuden symbolina. Kyynisessä ajassamme Shalottin neito ja Ofelia eivät makaile kalpeina kukkapedillä (niin kuin vaikka prerafaeliittien maalauksissa). Nykyään he joutuvat junttikannibaalin kirveen ja patologin luusahan alle. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Texas Chainsaw Massacren aikaan moisessa oli ehkä uutuudenviehätystä ja jotakin kulttuurista relevanssia, mutta nykyään pointti on varmaankin mennyt perille. Viattomuus on kuollut. Maailma on sotkuinen paikka. Brutaalin väkivallan jatkuva lisääminen ei oikein tuo oivallukseen lisäsävyjä, sillä se nakuttelee jo valmiiksi turtaa kipupistettä.

Luin hiljattain filosofi Mary-Jane Rubensteinin teosta Strange Wonder, jossa hän käsittelee arjen outoutta ja länsimaisen ajattelun pyrkimystä päästä siitä eroon teoretisoinnin kautta. Kirja alkaa Platonin Theaitetos-dialogilla, jossa Sokrates keskustelee nuoren oppilaansa kanssa.

Sokrates kertoo tietävänsä paljon geometriasta, matematiikasta ja musiikista. Korkeasta iästään huolimatta hän ei kuitenkaan tiedä, mitä tietäminen itse on. Keskustelu johtaa umpikujaan ja ihmetykseen: jos tietäminen itse on mysteeri, todellisuus on täysin hämärässä. Sen outous on läpitunkematonta ja läsnä joka hetkessä. Se ei ole kaukaisissa maissa tai tähdissä vaan, Rubensteinin sanoin, lähempänä kuin kädet ja jalat.

Theaitetos-dialogin noidankehämäisyyttä korostaa se, että filosofin oppilas on kuvattu hämmästyttävän yhdennäköiseksi mestarinsa kanssa. Sokrates havahtuu tietämisen rajoihin oman kaksoisolentonsa edessä.

”Typeryyteni ärsyttää minua”, Sokrates sanoo, ”eikä pelkästään ärsytä; olen hädissäni/peloissani [dedoika].”

Nerokkaan kolkko mielikuva, josta saisi aikaan kauhutarinan: länsimaisen ajattelun kantaisä havahtuu vanhoilla päivillään siihen, että todellisuus on ollut kaiken aikaa täydellinen muukalainen. Hän katsoo mystistä kaksoisolentoaan ja alkaa pelätä.

Siihen ei moottori- eikä luusaha pysty.