Marko Hautala

Synkkä sienimetsä

Kumartaessaan toisen korvansa lähelle mäyrän harmaata turkkia mies oli varma, että hän kuuli lukemattomien pienten kitojen koneiston. Se ahkeroi suonissa ja elimissä ja onkaloissa, jotka kuolema oli yrittänyt vaientaa. Hän kuljetti taskulampun valoa hellästi eläimen hännäntyngästä sen riippuvaan kuonoon ja kasvojen naamioon. ”Hyvä poika”, hän kuiskasi puuvajan hiljaisuudessa. ”Olet ollut ahkera.”

Stephen Gregoryn The Woodwitch (1988) saa paatuneenkin lukijan räpyttelemään silmiään. Kuvasto on sellaista, että voisi hyvin kuvitella Varg Vikernesin lukeneen jotakin tällaista vankilavuosinaan. On hometta, mätänemistä, etanoita, sisälmyksiä ja raatokärpäsiä. Ja etenkin sieniä.

Niiden eräänlaiseksi kuninkaaksi romaanissa kohoaa phallus impudicus. Meillä se on harvinainen ja tunnetaan viattomalla nimellä ”haisusieni”. Englanninkielisessä maailmassa lempinimet ovat kiehtovampia ja pakanallisempia: Stinkhorn. Woodwitch.

Kyseisen sienen ihastuttaviin erityispiirteisiin kuuluu fallisen ulkomuodon lisäksi sen lisääntymistapa: Sieni erittää kärjestään limaa, joka haisee mädäntyneeltä lihalta. Haju houkuttelee raatokärpäsiä, jotka levittävät sienen itiöitä. Ei liene arvoitus, minkä tahon keksinnöksi tällainen innovaatio kristillisempinä aikoina luettiin.

Gregoryn romaani kuitenkin alkaa nykypäivän kiusallisesta murhenäytelmästä. Päähenkilö kärsii äkillisestä impotenssista juuri, kun hänen naispuolinen työtoverinsa vihdoin olisi suostuvainen.

Päähenkilö vetäytyy koiransa kanssa Walesin maaseudulle pieneen mökkiin. Sateisen syksyn luonnossa hänen huomionsa kiinnittyy joka puolella kasvaviin sieniin. Ne muistuttavat miestä hänen omasta impotenssistaan, mutta jo alussa mukaan tulee toinen, pahaenteisempi sävy: Ne olivat valkoisia muotoja, kosteita ja limaisia kuin jonkin hyvin sairaan iho.

Siitä voi sitten lukea eteenpäin, omalla vastuulla.

The Woodwitch on monella tavalla kummallinen romaani. Kieli on tosikkomaista ja vanhahtavaa, vähän samaan tapaan kuin Thomas Ligottilla. Tunnelma tuo välillä mieleen Lars von Trierin Antichrist-elokuvan, mutta lisänä on pikimusta huumori, joka vapauttaa nihilismin umpikujasta ja antaa tarinalle tilaa hengittää.

Välillä itse asiassa mietin, onko romaani groteskia irvailua Philip Rothin kaltaisille mieskirjailijoille, joiden kirjoittaminen pyörii oman vehkeen ympärillä. Toisaalta taas Gregory tuntuu löytävän jonkin oikeasti maagisen (tekisi mieli sanoa pakanallisen) todellisuuden tason, joka on jäänyt kulttuurissamme katveeseen.

The Woodwitch on jo toinen lukemani teos Valancourt Booksin uudelleenjulkaisujen sarjassa, joka keskittyy unohdettuihin gotiikan ja kauhukirjallisuuden merkkiteoksiin 70- ja 80-luvuilta (edellinen oli Michael McDowellin mainio The Elementals, josta kirjoitin aiemmin).

Jos vallassani olisi jakaa palkintoja, Valancourt Books saisi sellaisen välittömästi.