Marko Hautala

Yön ilmeettömät olennot

Etymologisesti ”okkulttinen” (occultus; occulere) on jotakin kätkettyä, suljettua ja varjojen sinetöimää (…) Kätketty maailma, joka ei paljasta meille mitään muuta kuin piiloutuvuutensa, on tyhjä, anonyymi todellisuus, joka on välinpitämätön inhimillisen tiedon suhteen.

Kauhun filosofiasta on kirjoitettu paljon, mutta Eugene Thackerin In the Dust of This Planet: Horror of Philosophy (2011) kääntää suunnan ja valottaa kauhutarinoiden kautta filosofian äärirajoja.

Thacker jakaa maailman kahteen todellisuuden tasoon. Ensimmäinen on ”maailma meitä varten”. Sen piirissä maailma on ymmärrettävissä oleva ja potentiaalisesti tuttu. Tässä ulottuvuudessa toimivat politiikka, uskonto ja tiede. Kaksi jälkimmäistä toki tunnustaa maailman kätketyt puolet, mutta niihin on silti sisäänrakennettu optimismi sen suhteen, että maailma on pohjimmiltaan paljastettavissa.

Näiden ulkopuolella on Thackerin mukaan ”maailma itsessään”. Sen voi havaita hetkellisesti, jos vaikka pysähtyy katsomaan jotakin arkista esinettä niin kauan, että sen käyttötarkoitus katoaa ja on vain esine itsessään, outona ja anonyyminä.

”Maailma itsessään” voi avautua myös yötaivaalle katsellessa ja siinä oivalluksessa, että kuu ja tähdet eivät tiedä olevansa kuu ja tähdet. Ne vain ovat, jollakin mittakaavaltaan käsittämättömällä ja ihmiseltä ikuisesti kätketyllä tavalla.

Sen edessä ihminen kokee aivan tietynlaista huimausta. Thackerin mukaan kauhutarina, kaikessa yksinkertaisuudessaan, menee kerta toisensa jälkeen juuri kohti ”maailmaa itsessään”, sille rajalle, jossa tiedon mahdollisuus pimentyy ja maailma toimii omalla salatulla tavallaan.

Siellä hoippuvat zombit, elävät nuket ja hyönteismäisen määrätietoiset sarjamurhaajat. Kaikki ne yön ilmeettömät olennot, joita ei kiinnosta, millainen maailman sinusta pitäisi olla.

Pidän Thackerin lähestymistavasta, sillä se ei yritä leipoa kauhutarinoista salonkikelpoisia allegorioita (tyyliin Dracula on ”oikeasti” riistokapitalismin symboli), muttei myöskään alennu pitämään kauhutarinaa komedian tai pornon kaltaisena lajina, jossa arvo perustuu siihen, synnyttääkö teos tietyn reaktion vai ei.

Oma viehtymykseni lajityyppiin liittyy syvempään tasoon, joka luultavasti vetoaa mystikkoluonteeseeni. Kauhutarina menee rajalle, jossa pelkästään ymmärrys ei romahda, vaan myös sen mahdollisuus. Mitä sen jälkeen tulee? Onko siihen mahdollista eläytyä?

Kauhutarinan hirviöt, nuo yön ilmeettömät olennot, ovat tästä näkökulmasta melkein sympaattisia. Ne ovat ikään kuin inhimillisyyden viimeisiä rajapyykkejä, jotka sentään vielä yrittävät kommunikoida. Niiden jälkeen alkaa todellinen erämaa.