Olin viikonloppuna Hämeenlinnassa Johannes Ojansuun mainiossa Perjantaiparlamentissa ja Helsingissä Matti Järvisen haastattelussa Ruumiin kulttuuri -lehteen. Molemmissa keskustelu venähti ja kulki odottamattomiinkin suuntiin, mikä sai tajuamaan, että olen päässyt viime syksyn haastatteluissa aika helpolla.

Vinkki kirjailijoille. Jos haluatte välttää teostenne selittämistä, laittakaa romaanin kanteen homeinen mummo, joka näyttää kieltä. Kukaan ei kysy mielipidettänne yhteiskunnan tilasta ja länsimaiden perikadosta.

Joka tapauksessa nautin suunnattomasti viikonlopun keskusteluista. Yksi puheeksi tullut asia Matti Järvisen kanssa oli unholaan jäänyt romaaniklassikko eli Michael McDowellin The Elementals (1981).

En ole vielä päässyt loppuun saakka, mutta suosittelen poikkeuksellisesti jo nyt. Romaani kuulemma julkaistiin aikanaan suoraan pokkarina, mutta se ei kerro mitään. Tai siis kertoo sen verran, että paljon heppoisempaa julkaistaan tälläkin hetkellä kovissa kansissa ja kehujen kanssa.

McDowellin kerronnasta  tulee mieleen Flannery O’Connorin southern gothic -maailma kartanoineen, mustine palvelijoineen ja tukahduttavan kuumine helteineen. O’Connorin tapaan myös romaanin synkät juonteet tuodaan lukijan eteen varoittamatta ja julmassa päivänvalossa.

Ja romaanin riivattu kartano sinällään jo poikkeaa goottilaisista kliseistä: Kyseessä on hylätty rakennus, jota vitivalkoinen hiekka on hitaasti ottamassa valtaansa. Siinä on jotakin runollista, surumielistä ja pelottavaa. Ellet osaa kuvitella näyn maagisuutta, käy katsomassa tosielämän esimerkkejä täällä.

Ja pakko on mainita myös eräs romaanin repliikki. Vaikka lausujana onkin papukaija, jokainen The Elementalsin lukenut luultavasti muistaa sen lopun ikäänsä:

Savage mothers eat their children up!