Keskellä öistä aavikkoa, yli kolmesataa kilometriä saarretusta Tobrukin satamakaupungista lounaaseen, Ahnenerbe-retkikunnan kolme tutkijaa ja kymmenen Afrika zbV:n sotilasta seisoi teltan lepattavassa valossa ja katsoi tuhansia vuosia vanhoja käärinliinoja. Ne lojuivat ympäri lattiaa likaisina, tyhjinä, muotonsa ja arvoituksensa menettäneinä.

Käärinliinat-romaani olisi saattanut päättyä näin. Katkelma on luvusta ja samalla juonielementistä, joka jäi julkaistusta versiosta pois (poiston myötä itse romaani muuttui realistisemmaksi ja valtavirtaisemmaksi, mutta myös paremmaksi). Luulin tekstidokumentin kadonneen lopullisesti, mutta löysin sen eilen komerossa pölyyntyneeltä kovalevyltä.

Vuonna 2008 kirjoitettu materiaali on jo sen verran vanhaa, että sitä lukee kuin toisen kirjoittamaa. Kokemukseni mukaan oma teksti muuttuu täysin vieraaksi jo muutaman vuoden sisällä, varsinkin jos sitä ei ole julkaistu (julkaistuun materiaaliin joutuu palaamaan ainakin puheissaan, joten se pysyy ”omana” pidempään).

Julkaisematta jääneen tekstin lukeminen on usein myös jotenkin surumielistä. Siinä näkee kaiken vaivan ja taustatyön, joka tavallaan valui hukkaan. Omassa kirjoittamistyylissäni ylijäämää syntyy aina paljon. Jokaisessa teoksessani on juonielementtejä suurin piirtein kolmeen romaaniin, mutta neljännen kohdalla joko kustannustoimittaja tai minä itse alan yleensä jarrutella. Ilmeisesti seuraan tässä runsauden estetiikassa goottilaista perinnettä (tiedostamattani), varsinkin sen alkuaikoja. Horace Walpolen, Ann Radcliffen ja Matthew Lewisin romaanit ovat niin runsaita, että ne säilyttävät muotonsa vain hädin tuskin.

Tämän ”kadonneen” luvun löytyminen oli joka tapauksessa iloinen yllätys. Yleensä pois editoitu materiaali ei koskaan näe päivänvaloa, mutta on helpottavaa ainakin valehdella itselleen, että teen tästä vielä joskus jotakin.