Klovninpelko leviää kuulemma epidemioina. Näin väittää tutkija Killer Legends -nimisessä dokumentissa.

Klovnihahmoa käsittelevä osuus on dokumentin parasta antia. Sen murhilla hekumoivat jaksot eivät minua juuri sytyttäneet. Tosimaailman väkivalta on yleensä vain banaalia, surullista ja vastenmielistä.

Eri mantereilla putkahtaa tasaisin väliajoin esiin massahysterioita, joissa lapset alkavat kertoa klovnien vaanivan heitä ja esimerkiksi houkuttelevan autoihinsa. Nykyään ilmiö ei ehkä ole yllättävä, mutta tapauksia on ollut myös internetiä edeltävinä aikoina.

Lisäksi hysterioita ilmenee usein vähäosaisten asumalähiöissä ja sellaisissa ikäryhmissä, jotka varsinkaan ennen eivät juuri voineet kommunikoida muiden kuin välittömään lähipiiriinsä kuuluvien kanssa.

Sinällään klovnien karmivuus ei ole yllätys. Niitä ei alkujaan ollut tarkoitus nähdä läheltä. Liioiteltu klovnimaski tehtiin sellaiseksi, että se erottuu sirkusteltan katsomon peräpenkkiin saakka.

Teknologia kuitenkin toi klovnit lähikuvaan ja olohuoneisiin. Lähes jokaisessa maassa, jossa televisio tuli 50-, 60- ja 70-luvuilla kotitalouksiin, on ollut Ronald McDonald – ja Pelle Hermanni -tyyppisiä hahmoja, jotka ovat traumatisoineet kokonaisia sukupolvia.

Teknologia on tuonut sekä klovnit että hyönteiset pikkutarkkaan lähikuvaan, mikä ei välttämättä ole hyvä asia.

Toisaalta klovniudessa on aina ollut pimeä puolensa. Se juontaa juurensa ilveilijään, joka on sekä historiallisesti että psykologisesti ristiriitainen hahmo. Ilveilijän rooliin kuului arvaamattomuus, sääntöjen rikkominen ja jopa fyysiset poikkeavuudet, joiden katsottiin ilmentävän sisäistä holtittomuutta.

Tämä näkyy edelleen klovnin ulkomuodossa. Sen räikeä väritys ja estottomaan irvistykseen maalatut kasvot rikkovat tarkoituksellisesti sovinnaisuuden sääntöjä. Klovni on kaikkea sitä, mitä yhteiskunnassa ei saa olla.

Lapsi saattaa nauraa sellaiselle päiväsaikaan, kun ympärillä on ystäviä ja ilmapalloja ja aikuisia.

Kun valot illalla sammuvat, hän tuskin haluaa klovnia sänkynsä viereen.