Lintujen yhteislaulu paisuu ja saavuttaa huippunsa, sitten se latistuu, vääristyy, sen ääriviivat romahtavat. Malorie kuulee äänen kuin olisi sen sisällä. Kuin hän olisi lintuhäkissä tuhannen sekopäisen linnun kanssa. Tuntuu kuin heidän ylleen olisi laskettu häkki. Pahvilaatikko. Lintulaatikko. Se pimentää auringon.

Joulun alla hankkimani e-kirjojen lukulaite on kiihdyttänyt lukutahtini lähes maaniselle tasolle. Raportoin tänne vain huippukohdista tai sellaisista, jotka onnistuivat yllättämään täydellisesti. Michelle Paverin Dark Matter oli sellainen. Toinen on Josh Malermanin Bird Box.

En tiedä, miten päädyin lukemaan tämän romaanin lukunäytettä. Kyseessä on eräänlainen apokalypsikuvaus eivätkä ne yleensä ole suosikkigenreäni. Bird Box kuitenkin sai pahaan koukkuun heti ensimmäisellä luvullaan.

Malermanin romaanissa sivilisaation loppu tulee erikoisella tavalla. Samana päivänä, kun nuori päähenkilö tajuaa olevansa raskaana, uutislähetykset täyttyvät raporteista, joissa ihmiset ovat äkillisesti menettäneet järkensä ja tappaneet itsensä. Toiset ovat vieneet muita ihmisiä mukanaan. Pian selviää, että sekoamiset johtuvat jostakin, mitä uhrit ovat nähneet.

Näkemiseen liittyvä tematiikka luo romaaniin aivan oman tasonsa. Katastrofista selvinneet joutuvat peittämään suojatalojensa ikkunat ja liikkumaan ulkona aina silmät sidottuna. Romaanin hienoimpia puolia on Malermanin kyky kuvailla äänimaailma visuaalisesti. Kun ihmisiltä riistetään kyky nähdä, he muodostavat ympäristöstään sisäisiä kuvia.

Kiehtova on myös tapa, jolla Malerman hahmottelee katastrofin aiheuttaneen ilmiön. Käy selväksi, että ennen sekoamistaan uhrit ovat nähneet olentoja, jotka vaikuttavat olevan ainakin jollakin tasolla tietoisia. Päähenkilöt eivät tiedä, vahingoittavatko ne ihmisiä tarkoituksella vai tahtomattaan. Bird Boxin ”hirviöt” ovatkin poikkeuksellisen lumoavia, yhtä aikaa tappavia ja (ehkä) viattomia. Niihin liittyvät spekulaatiot lisäävät romaanin vangitsevuutta.

Sivilisaation romahtaminen on näköjään suosittu teema spekulatiivisessa kirjallisuudessa, erilaisten dystopioiden ohella. Zombikortti alkaa (taas kerran) olla jo aika lailla käytetty, joten Bird Boxin kaltaisille kunnianhimoisemmille romaaneille on varmasti tilaus.

Mutta miksi unelmoimme apokalypsistä? Freud väitti uransa alkupuolella, että painajainenkin on aina toiveen toteutuma. Se ei välttämättä pidä paikkaansa unien osalta, mutta fiktiossa kyllä. Kirjoissa tapahtuu vain sellaista, mitä kirjailija toivoo. Tai mitä hän olettaa lukijan toivovan.

Sen perusteella aika moni meistä näyttäisi salaa toivovan, että tämä sivilisaatio vihdoin romahtaisi, sen sijaan että vuosikymmenestä toiseen vain lupailisi.