Erinäisten kesähaastatteluiden perusteella tähän aikaan vuodesta on hienoa lukea ”hyvää dekkaria” kesämökillä tai uimarannalla. Toissa kesänä uskoin tähän romantisoituun, hyttysettömään idylliin.

Aurinko paistoi, vieno tuuli havisi koivunlatvoissa, dekkarissa eräältä henkilöhahmolta purtiin nenää irti naamasta. Mikä idylli.

Kirja jäi kesken. Ei sen vuoksi, että se oli groteski, vaan pikemminkin siksi, että se yritti olla. Väkivallanteko oli kerrottu niin kuin kaikki muukin kyseisessä romaanissa, venytetyn synopsiksen hengessä ja moralistisen pohjanuotin vallitessa. Ei groteskius niin synny. Se on hienovarainen laji.

Malliesimerkki hienovaraisemmasta lähestymistavasta on hollantilainen Tim Krabbé, joka on lajityyppimielessä omituinen tapaus. Olen lukenut häneltä kaksi romaania, joita molempia olen suositellut ihmisille, jotka tuntevat vetoa trillerin (tai jopa kauhuromaanin) ideaan ja estetiikkaan, vaan eivät löydä sille aikuiseen makuun sopivaa vastinetta genrehyllyistä. Krabbén The Vanishing on julkaistu suomeksikin nimellä Jäljettömiin, mutta se ei ilmeisesti herättänyt merkittävää vastakaikua (ilmestynyt englanniksi myös nimellä The Golden Egg, joka on uskollisempi sekä alkukieliselle Het gouden ei -nimelle että itse tarinan melkoisen ilkeälle koukulle).

Toisen romaanin The Cave luin hiljattain, joten se on tuoreempana mielessä. Englanninkielisten trillereiden kansiliepeissä on usein unputtownable ja real page turner -tyyppisiä ylistyksiä. Krabbén romaanissa niitä ei näy, vaikka kerrankin luonnehdinnat pitäisivät paikkansa. Pilasin yhden yön unet The Caven takia. Minusta tuntui jopa siltä kuin olisin lukenut Unikoira-romaanissani tavoittelemaani häiriintyneen ystävyyssuhteen kuvausta, mutta niin kuin se olisi pitänyt kirjoittaa. Tällaista ei ole helppo tunnustaa.

En juuri perusta juonikuvauksista, joten luonnehdin Krabbén tyyliä The Caven hollantilaisesta nimestä De grot johdetulla aasinsillalla.

Grot on sukua sanalle groteski. Molemmilla on yhteys latinan luolaa tarkoittavaan sanaan grotto. Muinaisten roomalaisten temppeleiden alla olevista luolaverkostoista löydettiin seinämaalauksia, joissa oli kummallisia ihmisen, eläimen ja kasvien sekasiköitä (pittura grottesca). Alun perin groteski on siis tarkoittanut luolasta löydettyä häiritsevää kuvaa, joka rienaa konventioita ja on juuri siksi ahdistavan outo.

Juuri sellaisia Krabbén romaanit ovat. Ne ovat lajityyppimielessä muotopuolia ja siksi arvaamattomia. Niiden järkyttävyys ei liity brutaaleihin yksityiskohtiin, vaan groteskiin kokonaiskuvaan, jonka lukija näkee vasta viimeisen virkkeen jälkeen, valaistessaan seinälle piirtynyttä kuvaa.