Marko Hautala

Mykän käsikirjoituksen kauhu

Vuosi on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että ainut velvollisuuteni on kirjoittaa. Kaikki häiriötekijät ovat takanapäin.

Samalla alan kuitenkin huolestua. Romaani on kirjoitettu jo hyvin pitkälle, mutta kukaan ulkopuolinen ei ole lukenut siitä sanaakaan.

Pelottavaa. Itse asiassa kukaan ei ole edes kuullut romaanin nimeä. Julkistan sen ensimmäistä kertaa tuossa ohessa, jos siitä nyt saa selvää (otsikkona pikkutunneilla piirretylle kuvalle, joka on toteeminkaltaisena työpöydälläni aina, kun alan kirjoittaa). Nimi voi tietysti aina muuttua, mutta luulen että tuo pysyy. Se kiteyttää romaanin juuri niin kuin pitää.

Kirjailijalla täytyy toki ensisijaisesti olla oma sisäinen varmuus siitä, että teos on kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoinen. Ei kuitenkaan ole pahitteeksi saada edes yksi ulkopuolinen vahvistus asialle. Yleensä luottolukijat tai kustantamo ovat saaneet paljon varhaisemman version kommentoitavaksi. Tämän romaanin kohdalla näin ei ole käynyt. Syitä on monia.

Yksi niistä on se, että tällä kertaa olen tietoisesti vältellyt ulkopuolista näkemystä. Tämän romaanin kohdalla teen monia muitakin asioita eri tavalla. Rikon omia sääntöjäni. Kyse ei varmaankaan lukijan näkökulmasta ole kovin suurista asioista, mutta minulle ne ovat mullistavia.

Tämän kirjoituksen motivaattori on tietysti pelko. Lähiaikoina nimittäin käsikirjoitus on pakko antaa vieraiden silmien luettavaksi. Aina on olemassa se pieni mutta realistinen mahdollisuus, että olen sotkeutunut omiin ajatuksiini ja mielikuviini niin täydellisesti, että romaanin ukkonen jyrise kenellekään muulle kuin minulle.