Pimeää ainetta
Lokakuun kuudentenatoista näemme auringon viimeistä kertaa. Kirjojen mukaan jonkin verran valoa voi havaita vielä pari viikkoa sen jälkeen, sillä aurinko ei ole kovin kaukana horisontin takana. Sanovat sitä ”keskipäivän aamunkoitoksi”. Sen jälkeen: ei mitään. (Michelle Paver: Dark Matter – A Ghost Story).
Vuosi vähenee, ja tällä kertaa kävi niin, että järisyttävin lukukokemus tuli vasta näinä viimeisinä päivinä.
Paljon hyvää ja erinomaistakin olen toki lukenut. Jarl Hellemann -ehdokkaiden lisäksi ainakin Kim Leinen raivopäinen ja brutaaliudessaan lumoava Ikuisuusvuonon profeetat painui mieleen. Ja Finlandia-voittaja eli Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät piti näpeissään ja pakotti näkemään nykymaailman pari astetta selkeämmin.
Mutta ykköspaikan tänä vuonna veti täydellinen musta hevonen. Michelle Paverin Dark Matter – A Ghost Story kertoo nuoresta miehestä, joka pakenee surkeaa elämäänsä ja lähtee Jäämerelle suuntaavan retkikunnan mukaan. Retkikunta asettuu Gruhuken -nimiseen paikkaan Norjalle kuuluvalla Länsimaa-saarella (Spitsbergen), jossa sen on tarkoitus tehdä mittauksia arktisen talven aikana.
Dark Matter on paras lukemani aavetarina. Paverin romaani on yhtä aikaa monitasoinen, jopa filosofinen, ja silti ehdottoman viihdyttävä. Mainittavaa on myös se, että jopa kaltaiseni melko paatunut lukija oli tämän kanssa välillä hyvin hermoherkässä mielentilassa. Yöaikaan lämpövaihteluista paukkuva asuntomme tuntui elävän kirjan tapahtumissa mukana.
Dark Matter on myös psykologisesti poikkeuksellisen realistinen romaani. Harva meistä on viettänyt viikkoja arktisen talven täydellisessä pimeydessä, mutta Paverin kuvailemat ilmiöt syntyvät kevyemmissäkin oloissa. Jo muutama päivä ilman ihmiskontakteja jossakin vähänkin eristyneemmässä paikassa saa aikaan radikaaleja muutoksia mielentilassa ja käyttäytymisessä.
Tiedän tämän omista yksinäisistä kirjoitussessioistani kaupungin ulkopuolella. Romaanin päähenkilön tavoin olen takertunut epätoivoisesti rutiineihin. Epämukavien tunteiden iskiessä olen puhutellut itseäni kuin vanhempi säikkyä lasta. Paverin teosta lukiessa sai hyvän kuvan siitä, minkälaiseksi nämä piirteet äityvät silloin, kun aurinko ei nouse lainkaan ja lähin ihmiskontakti on kolmen päivän matkan päässä.
Todella hieno romaani, jonka sain vinkkinä Umeån Horror & Art -tapahtumassa viime kevättalvella ja jota suosittelen poikkeuksellisen lämpimästi nyt edelleen. Ikävä kyllä Michelle Paverin muut romaanit eivät ainakaan päällisin puolin vaikuta yhtä kiinnostavilta, mutta tämä on kyllä ehdottomasti helmi. Päätän siis toiseen sitaattiin teoksesta:
Hiljaisuus on palannut. Eloton kylmä tuuleton pimeys. Se on totta. Pimeys. Me olemme poikkeavuus. Pieniä välkähteleviä kipinöitä tämän kieppuvan planeetan kuorella – ja sen ympärillä pimeys.