Vanha tuotantoni alkaa pian olla kattavasti saatavilla äänikirjoina. Suurimmasta osasta teoksia sekä kovakantinen että pokkaripainos on loppunut aikoja sitten, joten nämä audioversiot tuntuvat vahvasti siltä kuin vanhat teokset saisivat ansaitusti uuden elämän.

Viimeisin lisäys on vuonna 2011 ilmestynyt Torajyvät, joten kirjoitan muutaman muiston siihen liittyen (olen aiemmin muistellut Käärinliinat-romaania Instagram-tililläni, joten kiinnostuneet voivat käydä lukemassa aiheesta siellä).

Torajyvät syntyi käymisvaiheessa, jossa kustantamossa oli edelleen käynnissä yt-neuvottelut ja väki vaihtui tiheähköön tahtiin. Myös kustannustoimittajani vaihtui, mikä oli varsinkin uran alkupuolella omanlaisensa häiriötekijä.

Rehellisesti sanottuna Torajyviä oli painajaismaista kirjoittaa. Selkeä suunta oli kateissa lähes koko ajan, ja lopulta tein romaanista kuvakäsikirjoituksen, joka koostui täyteen piirretyistä ja toisiinsa teipatuista paperiarkeista. Aikataulu alkoi jossakin vaiheessa painaa päälle, mikä pakotti kirjoittamaan tavallistakin intuitiivisemmin ilman minkäänlaista tajua siitä, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Se ei ole minun tapauksessani välttämättä huono juttu, sillä olen usein parhaimmillani erilaisissa pakkotilanteissa (sama pätee yllä mainittuun Käärinliinat-romaaniin).

Torajyvien lähtökohtana oli vierailu Storskäret-nimisellä saarella, johon pääsimme Merenkurkun luonto-oppaan Vesa Heinosen ja nyt jo edesmenneen kirjailijakollega Carita Nyströmin kanssa. Vaimoni Tiina Hautala keräsi tuolloin aavetarinoita toista kirjaansa varten, joten hän oli kiinnostunut erityisesti paikan mystisestä puolesta.

Storskäretillä on useiden vanhojen jatulintarhojen lisäksi erikoisia kivirakennelmia, jotka ovat muistutuksia ikivanhasta tragediasta. Joskus 1500-luvulla saarelle pelastautui haaksirikkoutuneen laivan miehistöä. Kun ryhmä kalastajia saapui Storskäretille, paikalla oli hautakumpuja sekä yksi avoin hauta. Sen pohjalla makasi viimeisenä menehtynyt mies (yhden versioiden mukaan nainen), joka puristi rintakehäänsä vasten lokikirjaa. Saaren kivirakennelmien kerrotaan olevan kalastajien pystyttämiä esteitä, joiden tarkoitus on pitää siunaamatta haudattujen levottomat sielut omalla niemellään.

Tarinassa mainittu lokikirja on kadonnut, mutta siihen viitataan aikakaudelta säilyneissä asiakirjoissa, joten luultavasti kyseessä ei ole pelkkä legenda. Joka tapauksessa viimeisenä kuolleen kohtalo jäi vaivaamaan minua siinä määrin, että otin tapauksen Torajyvät-romaanin lähtökohdaksi. Itse romaanin nimi viittaa sienitautiin, joka ilmenee viljassa mustina jyvämäisinä koteloina. Torajyvät aiheuttavat pakkoliikkeitä ja hallusinaatioita, mikä muodostui osaksi romaanin tarinaa.

Yksi tarinaan vaikuttanut muisto on minulla erityisen kirkkaana mielessä. Kirjoitin romaania vuoden 2010 kesällä, jolloin oli poikkeuksellisen kovia helteitä ja ukkosmyrskyjä. Ilmeisesti säätilasta johtuen sudenkorennot käyttäytyivät omituisesti. En ole koskaan varsinaisesti pitänyt kyseisistä hyönteisistä, ja tuona kesänä pääsin niiden kanssa tarpeettoman läheiseen kontaktiin melkein päivittäin. Kun poljin mökiltämme lähikauppaan, sudenkorennot parveilivat sekopäisinä kuuman asfaltin yläpuolella niin suurina määrinä, että niitä joutui väistelemään. Tasaisin väliajoin niiden siipien räpinä kuului aivan korvan juuressa, muutama osui kasvoihin.

Vaikka Torajyvien varsinainen kirjoittaminen oli paikoin hermoja raastavaa, romaanin taustalla olevat kuvat ovat mielessäni edelleen vahvoina ja kiehtovina. Avoin hauta ulkosaariston jatkuvassa tuulen ulvonnassa. Kiviröykkiöt ja jatulintarhat. Painostavan kuuma kesä ukkosineen ja seonneine sudenkorentoineen. Salakavala torajyvä, joka on historian saatossa aiheuttanut massapsykooseja ja jonka epäillään olleen muun muassa Salemin riivaustapausten taustalla.

Lisäksi saan edelleen silloin tällöin kuulla, että kyseessä olisi paras romaanini. Sen päättävät tietysti kaikki muut paitsi kirjailija itse.