Romaanikatalogi on yhtä vaille täydellinen, kun myös ensimmäinen Tammelle julkaisemani teos eli Itsevalaisevat on nyt saatavissa äänikirjana.

Ennen Itsevalaisevia olin julkaissut Kirottu maa -romaanin pienkustantamo Porvoon Julmapainon kautta (julkaistu vuonna 2019 uudelleen Haamun kustantamana). Isolle kustantamolle pääseminen oli suuri askel, ja muistan kirkkaasti, kuinka kuulin uutisen.

Olin vuonna 2007 opettamassa Etelä-Pohjanmaan opistossa englannin perusopintoja. Rupeamat olivat uuvuttavia, sillä vedin sekä päivä- että iltaryhmää, mikä tarkoitti pahimmillaan 8–10 tuntia luennointia päivässä. Kun viimeinen opetustunti illalla päättyi, menin asuntolakämppääni ja huomasin puhelimessa ilmoituksen vastaamattomasta puhelusta. Soitin takaisin, ja Hannu Harju Tammesta ilmoitti, että he olivat kiinnostuneita julkaisemaan Itsevalaisevat.

Alkoholin käyttö oli opiston alueella kiellettyä, koska osa oppilaista oli alaikäisiä, mutta kyseessä oli vähintäänkin poikkeustilanne, joten hain marketista olutkeissin. Juhlistin uutista tissuttelemalla ja katsomalla A-studiota tai vastaavaa televisiosta (nettiyhteyttä ei tuolloin asuntoloissa ollut eikä puhelimellani voinut kuin tekstata ja soittaa).

Itsevalaisevien taustalla on muutama olennainen tekijä. Ensimmäinen niistä on tutustumiseni oikeisiin ihmisiin oikealla hetkellä. Vuonna 2005 vaasalaisrunoilija Ralf Andtbacka pyysi minua mukaan Interland-kirjoitusprojektiin, jossa hänen ja Carita Nyströmin lisäksi oli mukana kolme brittiä, Steve Dearden, Kath McKay ja Adam Strickson. Olin selvästi joukon noviisi, sillä olin julkaissut Kirotun maan lisäksi vain muutaman novellin ja runoja erinäisissä julkaisuissa.

Tuossa joukossa löysin kirjoittamiseen liittyen jotakin hyvin olennaista. Tunnetta on vaikea selittää, mutta ilmaisuun tuli äkkiä helppoutta, sikäli kun se nyt voi koskaan helppoa olla. Rinnastus saattaa olla hassu, mutta koin jotakin vastaavaa silloin, kun sain päähäni ensimmäiset silmälasit ja tajusin että olen kulkenut pitkään ikään kuin sumussa. Joka tapauksessa olen kirjailijanurastani ikuisesti kiitollinen Ralfille ja koko Interland-porukalle.

Itsevalaisevien tarinan käyttövoimana oli kaksi mielikuvaa. Ensimmäinen liittyi nuoreen tyttöön, joka kulki keltaisessa sadetakissa keskellä syysmyrskyä. Toinen syvän meren kaloihin kuten niihin krotteihin, jotka elävät sysipimeissä syvyyksissä valtavan paineen puristuksissa ja luovat itse oman valonsa. Näistä aineksista syntyi ajatus nuorten ihmisten luomasta kultista, jonka keskeinen vakaumus on, että aikuisten maailma on niin synkkä, että lasten on luotava itse oma valonsa.

Niin kuin joidenkin muidenkin romaanieni kohdalla, olen myöhemmin nähnyt selvästi mistä osa Itsevalaisevien kuvastosta tulee. Tyttö keltaisessa sadetakissa on muistuma Nicolas Roegin hienosta Kauhunkierre-elokuvasta (adaptaatio Daphne du Maurierin yhtä hienosta pienoisromaanista Don’t Look Now).

Koko tarina taas on jollakin tasolla uusintaversio Ramsey Campbellin romaanista Nimetön painajainen (The Nameless), jonka lukemisesta minulle jäi teini-iässä ristiriitainen kuva. Kerronnassa oli poikkeuksellista karmivuutta, mutta jokin romaanissa oli pielessä. Kun palasin romaaniin aikuisena, tajusin että suurimmat ongelmat liittyvät suomennokseen, jonka taso suistuu loppua kohti selittämättömällä tavalla raiteiltaan.

Itsevalaisevien jälkeen olen jatkanut kirjoittamista määrätietoisesti ja sivuilleni vilkuilematta. Itse romaaniin en ole jälkikäteen juurikaan palannut. Loppua en varmaankaan nykyään jättäisi aivan yhtä avoimeksi, ja varmasti monta muutakin asiaa tekisin hieman eri tavalla, mutta joka tapauksessa kyseessä on kirjailijanurani kannalta se tärkein romaani.