Blogin kirjoittamisen lisäksi lukeminen ja elokuvien katsominen ovat jääneet viime aikoina vähiin, mutta muutama mainitsemisen arvoinen tärppi nostettakoon esiin tähän monellakin tapaa kauhujen kevääseen.

Olen ehtinyt kehumaan Michelle Paverin Dark Matter -romaania jo useammassakin yhteydessä. Odotukset olivat siis korkealla, kun kuulin hänen palaavan aavetarinagenreen.

Onneksi Thin Air lunasti odotukset. Kyseessä on Himalajalle sijoittuva tarina, jossa kylmyyden, vuoristotaudin ja lumivyöryjen piinaama brittiläinen retkikunta saa myös eri tavalla hyytävää seuraa.

Epookki, yläluokkaiset henkilöhahmot sekä hienovaraisesti tihenevä kauhu ovat hyvin lähellä Dark Matterin tunnelmia, mutta tarinassa on aivan oma kierteensä, joten en osaa romaania edeltäjäänsä oikein verrata. Hieno tarina joka tapauksessa. Napakka on myös romaanin mainoslause: The higher you go, the darker it gets.

Kirjarintamalla maininnan arvoinen on myös ruotsalaisen Mats Strandbergin Risteily, mutta siitä en osaa sanoa vielä lopullista sanaa, sillä romaani on kesken. Väliin tuli muutama tietokirja, muun muassa Erich Neumannin klassikko The Origins and History of Consciousness, joka olisi kyllä pitänyt kyllä lukea jo aikaa sitten.

Sen sijaan genre-elokuvan puolelta on mainittava muutama erikoisuus.

Netflixin tuottama I Am the Pretty Thing That Lives in the House (2016) oli huima kokemus. Hyvin omaperäinen, maagisesti näytelty ja erikoisella tavalla karmiva teos. Kuriositeettina mainittakoon: minua valistuneemmat kertoivat, että ohjaaja Oz Perkins on Psykossa Norman Batesia näyttelevän Anthony Perkinsin poika.

Toinen vaikutuksen tehnyt elokuva on vielä erikoisempi. Itse asiassa en osaa sanoa, onko kyseessä varsinaisesti mestariteos, mutta ainakaan Black Mountain Side (2014) ei ole sitä tutuinta kyytiä.

Takavuosina puhuttiin paljon japanilaisesta kauhusta. Ehkä olisi aika huomata, että jotakin todella kummallista on ollut jo pitkään tekeillä Kanadassa. Black Mountain Side tuo monella tapaa mieleen Pontypoolin josta kirjoitinkin aikanaan. Brandon Cronenbergin Antiviral (2012) ei ollut varsinaista kauhua, mutta sopii kyllä listan jatkoksi mainiosti.

Mutta Kanada jää toiseksi, mikäli iranilainen Under the Shadow (2016) edustaa millään tavalla maansa genreä. No, oikeasti kyseessä on monikansallinen tuotanto, mutta tapahtumapaikkana on 1980-luvun Teheran keskellä veristä Irakin ja Iranin välistä sotaa. Olen usein väittänyt, että sota-aika on huono konteksti kauhutarinalle, mutta aina on poikkeuksia. Under the Shadow on ehkä positiivisin yllätys kauhuelokuvan saralla pitkään aikaan.

Kevääseen kuuluu (toivottavasti) lähinnä kirjoittamista vailla mainittavia ihmiskontakteja. Muutama esiintyminen on kuitenkin jo kalenterissa. Niistä kirkkaimpana mainittakoon Suomen ensimmäinen Kauhu-con, josta olen kunniavieraana alan varsinaisen legendan eli Boris Hurtan kanssa.