Marko Hautala

Onko kauhu konservatiivista?

Kävin jokin aika sitten keskustelua kauhugenren konservatiivisuudesta. Lähtökohtana oli amerikkalainen radio-ohjelma, jossa käsiteltiin klassisen konservatismin isänä pidettyä Edmund Burkea ja kumouksellista valistusoptimistia Thomas Painea.

Luin opiskeluaikoina molempia, joten minään täydellisenä yllätyksenä Burken sopivuus kauhugenren suhteen ei tullut. Ranskan vallankumousta käsittelevän teoksensa Reflections on the Revolution in France lisäksi hänet tunnetaan ”ylevän” käsitteestä (sublime), joka on kauhukirjallisuuden perusrekisteriä (mainio teksti kokonaisuudessaan täällä).

Yllätyin silti siitä, kuinka hätkähdyttävästi seuraava sitaatti sopii kaiken kauhukirjallisuuden perusajatukseen:

Dark and inscrutable are the ways by which we come into the world. The instincts which give rise to this mysterious process of nature are not of our making.

Sitaatti kuulostaa lähes lovecraftilaiselta. Lisäksi siihen sisältyy konservatismin peruseetos: yhteiskunta ja sen instituutiot ovat ensisijaisesti positiivisia asioita. Vaikka ne väistämättä rajaavat joitakin yksilönvapauksia, niiden pyhä perustehtävä on suojata jäseniään kaaoksen voimilta, jotka lymyävät sekä ympäröivässä luonnossa että etenkin ihmisen sielussa. Osa näistä mekanismeista on esitietoisia, osa täysin tiedostamattomia. Siksi Burke piti Painen rationaalista kumouksellisuutta vaarallisen hybriksen ilmentymänä.

Siinä missä kumouksellinen Paine näkee yhteiskunnan kokoelmana vääryyksiä, Burke osoittaa kiitollisuutta siitä, että lakiin perustuva yhteiskunta on yleensä mahdollinen. Hänen näkemyksensä tiivistyy oheisessa maalauksessa, jossa sivilisaation sankari (Pyhä Yrjänä) kesyttää kaaoshirviön. Tämä mytologinen aihe palautuu ainakin sumerilaisten Mardukiin ja Tiamatiin, mutta on luultavasti vanhempi kuin yksikään tuntemamme sivilisaatio.

Painen asenne taas on lähempänä dystooppista scifiä, jossa yksilö on aina hyvä ja pahuus projisoidaan yhteiskuntaan. Tämän lähtökohdan ääri-ilmentymä on kai kuitenkin pohjoismainen dekkari, jonka lanseeraajat Sjöwall & Wahlöö löysivät pimeyden ytimen aikansa tasa-arvoisimmasta ja sosiaalisesti oikeudenmukaisimmasta paikasta eli 60- ja 70-luvun Ruotsista.

On siis totta, että suuri osa kauhugenreä sopii paremmin Burken mentaliteettiin. Kauhutarinoita on vaikeaa yrittää sovittaa osaksi mitään utopistista projektia. H.P. Lovecraft on niin kaukana John Lennonin Imaginesta kuin yleensä mahdollista. Tästä ei kuitenkaan kannata vetää yksioikoisia poliittisia johtopäätöksiä.

Lähes kaikki kauhugenren modernit klassikot ovat syntyneet 60-lukulaisesta vastakulttuurista. Vanhat hipit kuten Stephen King, George A. Romero, John Carpenter ja Tobe Hooper jättivät luultavasti Burkensa lukematta eivätkä varmasti ole koskaan äänestäneet republikaaneja. Ei vaadi suurta uskonhyppyä, jotta Texas Chainsaw Massacren voi nähdä kuvauksena vanhoillisesta Syvästä Etelästä, siitä ummehtuneesta maailmasta, jossa jotkut edistykselliset kansalaisaktivistit ihan oikeasti kohtasivat loppunsa traditionsa oikeutukseen luottavien imbesillien katseiden alla. 80-luvun genrelupaus Clive Barker oli homoseksuaali, jonka tarinoissa konservatiiviset heteroäijät edustavat kaikkea mahdollista pahaa (hillittömin esimerkki on John Wayne -hahmo novellissa Valkokankaan poika). Hienovaraisemmin seksuaalivähemmistöjen näkökulmaa genressä ovat pitäneet yllä myös Shirley Jackson ja Michael McDowell, joista varsinkin jälkimmäinen on jäänyt kirjailijana paljon ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle (kirjoitin mainiosta The Elementals -romaanista täällä pari vuotta sitten).

Kauhutarinan ”konservatiivisuus” onkin siis paljon monisyisempää laatua. Sen ytimessä näyttäisi olevan jotakin sellaista, joka vastustaa sekä utopismia että perinteen pyhittämiseen jämähtänyttä traditionalismia. Ehkä selvin todiste tästä on se, että kauhugenreä on aina pidetty roskana riippumatta siitä, onko taiteen valtavirta ollut konservatiivista vai edistyksellistä.