Ensimmäiset muistoni Stephen Kingin Se-nimisestä romaanista eivät liity itse kirjan lukemiseen, vaan erään ystävän suullisiin tiivistelmiin tarinan karmivimmista huippukohdista.

Vuosi oli 1986 tai -87 ja, mikäli oikein muistan, luin romaanin itse vasta, kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Olin tuolloin jo lukenut Kingiä englanniksi (suomentanutkin ruutupaperivihkoon), mutta yli tuhatsivuinen Se vaikutti kaiketi liian suurelta haasteelta.

Kyseessä ei ollut suosikkini Kingin romaaneista. Pitkälle tarina vei mukanaan, mutta muistan ihmetelleeni varsinkin loppupuolen irrotteluja, joissa näin jälkikäteen analysoituna oli kai tarkoitus olla eeppisen fantasian tunnelmaa. Luultavasti King halusi luoda kauhugenrelle oman Taru sormusten herrasta -tyyppisen merkkipaalun.

Lopputuloksena romaanin kammottava pellehahmo (Pelle Penninvenyttäjä/Pennywise the Clown) menettää tehonsa. Tarinan finaaliin liittyy myös lievästi sanottuna kiusallinen ryhmäseksikohtaus, joka on onneksi uudessa elokuvaversiossa muutettu järkevämpään muotoon.

Andy Muschiettin Se-filmatisoinnista on ilmeisesti tulossa kaupallisessa mielessä menestynein kauhuelokuva pitkään aikaan, ehkä koskaan. En ihmettele. Kerrankin elokuvaan on saatu vangittua juuri se lämminhenkisen henkilökuvauksen ja kauhuelementtien yhdistelmä, joka on tehnyt Kingistä helposti luettavan ja lähestyttävän kestosuosikin. Kubrickin Hohto, Carpenterin Christine tai jopa Cronenbergin The Dead Zone ovat tyylikkäämpiä ja ehkä parempiakin elokuvia kuin Se (Hohto nyt ainakin on), mutta ne eivät pelaa Kingin menestysreseptillä (käsikirjoittajat ovat keskittyneet perusideaan henkilökuvauksen sijaan).

En tiedä, onko King-henkeä avoimesti hyödyntävän Stranger Thingsin menestys ehtinyt vaikuttaa Muschiettin elokuvaan, mutta Se on monella tapaa ikään kuin särmikkäämpi versio menestyssarjasta. Ainakin yksi elokuvan näyttelijöistä (Finn Wolfhard) on napattu Stranger Thingsista ja romaanin 50-luvulle sijoittuvat jaksot on muunnettu kasarinostalgiaksi, mikä tekee vertailun väistämättömäksi. Joka tapauksessa ratkaisu toimii.

Eniten panoksia on pistetty tietysti klovnihahmoon. Aina kun Bill Skarsgårdin näyttelemä Pennywise on valkokankaalla, jokainen sekunti ja jokainen leikkaus on mietitty niin tarkkaan, että ylityötunnit voi melkein aistia kauhukuvaston läpi. Jälki on kyllä sen mukaista. Jos päätän katsoa elokuvan uudelleen, syy on nimenomaan noissa kohtauksissa.

Olen nykyään aika vaikeasti säikkyvää ihmistyyppiä (kun luen kauhuromaania tai katson genre-elokuvaa, olen tavallaan töissä), joten Sen pelottavuudesta en osaa sanoa oikein mitään. Joka tapauksessa kyseessä on tyylipuhdas ja vetoava kauhusatu. Se käsittelee lapsuuden pelkoja tavalla, joka varmasti vetoaa varsinkin nuoriin katsojiin. Kirjallisuudessa tätä reseptiä on Suomessa käyttänyt ainakin Ilkka Auer mainiossa Anastasia-romaanissaan ja eräs toinenkin Kuokkamummo-nimisessä teoksessaan.

Ilmeisesti Se-elokuvan tekijät ovat myös olleet melko itsevarmoja menestyksensä suhteen, sillä kyseessä on Chapter One. Täytyy myöntää, etten itse edes muistanut romaanista nykyaikaan sijoittuvaa tasoa, jossa päähenkilöt ovat aikuisia, mutta ilmeisesti se tarina kerrotaan seuraavassa osassa.

Niin, ja yksi elokuvan lieveilmiöistä saattaa olla, että viime vuoden pellehysteria tekee paluun. Media luultavasti tekee jälleen kaikkensa huolestuneiden kansalaisten rauhoittelemiseksi.