Marko Hautala

Kirjoitusoppaiden Äiti

Kun kirjoittaa montaa tarinaa ja vieläpä moneen eri tarkoitukseen, tulee aika lailla selväksi tämä: tarinoilla on todellakin metarakenne, jota ei voi sivuuttaa, jos haluaa luoda toimivan kertomuksen. Olen vähitellen vakuuttunut siitäkin, ettei tämä rakenne ole pohjimmiltaan edes varsinaisesti opittu, vaan on tulosta maailmassa olemisesta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Joseph Campbell teki tunnetuksi käsitteen monomyytti, joka tarkoittaa aikakaudet ja kulttuurirajat ylittävää tarinarakennetta. Hän ei suinkaan ole ensimmäinen (eikä edes paras) monomyytin selittäjä, mutta varmasti tunnetuin. Esimerkiksi Hollywood-käsikirjoittajien kotijumala Christopher Vogler perustaa Writer’s Journey -teoksensa täysin Campbellin esitystapaan, joka noudattaa ”sankarin matkan” rakennetta. Ja George Lucas oli Campbellin kaveri, mikä näkyy suoraan Star Warsissa.

Perusteellisimman tietämäni version monomyytistä esittää Christopher Booker teoksessaan The Seven Basic Plots, jossa metatarinan eri variaatiot esitetään suorastaan uuvuttavan perinpohjaisesti, mutta toki vakuuttavasti. Bookerin ansio on, että hän häivyttää Campbellin sankarin matka -painotusta ja näyttää, kuinka rakenne toimii myös tragediassa, komediassa, rääsyistä rikkauksiin -teemoissa ja uudestisyntymää kuvaavissa tarinoissa. Bookerin kirja on yli 700-sivuinen ja täytyy myöntää, että pointti tuli itselleni kuta kuinkin selväksi jo ennen puoltaväliä.

Monomyytti-ajatuksen tunnustaminen on meille kirjailijoille toisinaan hankalaa. Syy on se, että me olemme oletettavasti luovia ihmisiä ja kaavat aiheuttavat luovissa ihmisissä ahdistusta. Niissä on menneisyyteen tarkertumisen ja toisaalta liukuhihnatuotannon kiusallinen ilmapiiri. Halveksimme kaavoja, mutta väitän, että palaamme niihin silti, tietoisesti tai tiedostamattamme.

On toki poikkeuksia. Jos vaikkapa romaanikirjailija hylkää kaavan, livutaan kohti runoutta tai esseistiikkaa eli sitä, mitä voisi kutsua taideproosaksi. Se on yleensä niin sanotusti ”kirjailijoiden kirjallisuutta” eli sitä lukevat enimmäkseen ne, joiden tajuntaan tarinan peruskaava maneereineen on uponnut niin hyvin, että he tavallaan ”tekevät sen itse”: edistyneen lukijan mielessä on valtameren verran tarinoita, mytologiaa, filosofiaa ja muuta materiaalia, joka herää henkiin pienistäkin viittauksista eikä vaadi monomyytin rakenteellisia ratkaisuja aktivoituakseen.

Vertauskohtana voisi pitää ”muusikoiden musiikkia”, joka rikkoo rytmin, harmonian ja rakenteen sääntöjä. Se ei täytä stadioneita, mutta tarjoaa kaiken kuulleelle muusikolle inspiraatiota, yllätyksiä ja (sosiaalisessa mielessä) erottautumisstrategian rahvaan musiikkimausta.

Monomyytti on kuitenkin ihmeellisen voimakas ilmiö, joka on ollut olemassa ainakin yhtä kauan kuin kirjoitustaito, luultavasti pidempäänkin. On hyvin epätodennäköistä, että se olisi syntynyt kirjoitustaidon myötä, joten sen juuret luultavasti katoavat jonnekin oraalisen tradition hämärään.

Tavallaan tämä ei ole mikään ihme. Ehkä kyseessä on pikemminkin itsestäänselvyys. Tarinan peruskaavahan kertoo ihmisenä olemisen perusasioista.

Ihminen on olento, joka on lapsena riippuvainen aikuisesta. Niinpä pienten lasten tarinat ovat usein seikkailuja, joissa palataan melko nopeasti ”äidin luo” eli takaisin alun harmoniaan. Se vetoaa lapsen kokemukseen, kun hän tutustuu ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan.

Nuori ihminen taas tarvitsee tarinoita, joissa kodin turva riistetään tai se on vihamielinen (esim. pahat kasvattivanhemmat). Päähenkilön prioriteetti on löytää itsensä ja luoda sosiaalisia kontakteja, uusi ”perhe”, oma maailma.

Aikuisten tarinoissa metataso on sama, mutta edessä oleva tuntematon on usein pahempi, kyynisempi ja kaikkivoipaisempi. Päähenkilöt eivät voi kohdata sitä haavoittumatta. Joko kirjaimelliset tai vertauskuvalliset Manalassa käymiset, hybrikset ja nemesikset ovat tarinan traagista polttoainetta ja kotiinpaluu (jos sitä tapahtuu) ei ole vain positiivinen, vaan myös surumielinen tapahtuma, sillä jotakin on yleensä peruuttamattomasti menetetty.

Tällaiset ikään pohjautuvat erottelut ovat tietysti keinotekoisia eivätkä tee oikeutta erilaisten tarinoiden moninaisuudelle ja kyvylle vedota kaikenikäisiin lukijoihin. Yhteistä on kuitenkin tutun ja turvallisen jättäminen ja lähtö matkalle, joka on täynnä epävarmuutta, jopa kuolemanvaaraa. Koettelemuksen ja uudestisyntymisen teema (vierailu Manalassa) on piilevänä yksinkertaisimmassakin sadussa. Tragediassa se noudattaa uhrirituaalin logiikkaa (tragedia-sana on etymologisesti ”vuohilaulu”, mikä viittaa syntipukkiin ja yleisemmin uhrattavaan vuoheen): hybriksen tai muun moraalisen sokeuden valtaan joutunut päähenkilö uhrataan, jotta maailmasta tulee taas parempi paikka. Toinen vaihtoehto on Romeo ja Julia -tyyppinen tragedia, jossa hyvien rakastavaisten uhrautuminen lopettaa perheiden välisen ikivanhan vihanpidon.

Monomyytti siis kuvaa haasteita, jotka kohtaavat meitä sekä pienessä että suuressa mittakaavassa läpi koko elämän. Tarinoita on tutkittu myös poikkitieteellisesti. Ihmisaivojen perustoiminnot näyttävät kuulemma olevan varsin hyvässä asennossa monomyytin suhteen (motivaatiotilat, tutkiva käyttäytyminen, reagoiminen tuttuun ja tuntemattomaan jne.).

Nämä luonnehdinnat ovat tietysti aivan liian yleisluontoisia, jotta niistä olisi kirjoittajalle suurta apua. Ja muistutettakoon, että askelmerkkien mukaan kirjoittamisella voi olla myös äärimmäisen negatiivinen vaikutus, sillä rakenne täytyy tavalla tai toisella ”tehdä uudeksi” joka kerta. Jokainen meistä on tahtomattaankin altistunut niin monille tarinoille, että kaavamaisuus saa meidät tympääntymään hyvin nopeasti. Itse kavahdan esimerkiksi tarinan lopetuksissa monomyytin kaavoja, sillä nillä on taipumus tuottaa väkinäistä suuren finaalin ja kotiinpaluun tuntua, joka ei mielestäni ole yhteneväinen nykyihmisen kokemuksen kanssa.

On kuitenkin antoisaa luopua ainakin osittain siitä luovan ihmisen illuusiosta, että keksin muka pyörän aina itse uudelleen. Jos tarinoita on kerrottu, piirretty, tanssittu tai mitä lie edes 50 000 vuotta samoilla perusasetuksilla, ei minun aivan kauheasti kannata aiheesta viisastella.