Kuiskaava tyttö on arvioitu jo useammassakin paikassa ja palaute on ollut pääosin positiivista, jopa ylistävää, mutta hämmentyneitäkin kommentteja on tullut, kuten romaanieni kohdalla on tapana.

Yksi näkökulma palautteista on kuitenkin puuttunut, vaikka oletin ja vähän pelkäsinkin sen tulevan esiin näinä sukupuolesta ja sen politiikasta innostuneina aikoina. Kuiskaavassa tytössä eräs taso käsittelee naisia (tai tyttöjä), jotka lipeävät järkevien miesten otteesta ja menevät hunningolle. Teema on tuttu useammastakin kauhutarinasta, mutta vanhin esimerkki on Euripideksen mainio tragedia Bakkantit (n. 400 eaa.).

Siinä Theban järkevä kuningas Pentheus päättää pistää järjestykseen Dionysosta palvovat naiset, joiden rituaaleissa katoaa harkinta ja hurmos ottaa vallan. Syytäkin näyttäisi olevan: bakkantit repivät uhrinsa palasiksi pelkillä kynsillä ja hampailla ja heidän jäljiltään irtojäseniä roikkuu puiden oksilta.

Näytelmä on moraalisessa mielessä hämmentävä. Kaikesta julmuudestaan huolimatta bakkanttien toiminta nähdään tarpeellisena. Dionysos on hulluuden ja väkivaltaisen hurmoksen jumala, mutta hän on antanut ihmiskunnalle tärkeän lahjan, viiniköynnöksen. Euripides mainitsee useaan otteeseen, että ilman viiniä elämän suruja olisi mahdotonta kestää. Tästä johtuen myös Dionysosta palvovat naiset ovat pyhiä, vaikka heidän toimintansa onkin lievästi sanottuna holtintonta.

Harkinnan nimeen vannovan kuningas Pentheuksen kohtalo näytelmässä on kammottava. Bakkantit repivät hänet lopussa palasiksi. Yhtään ei helpota se, että ensimmäisen iskun antaa hänen oma äitinsä Agave. Poika yrittää herättää äitinsä hurmostilasta:

Voi äiti! Minä tässä, oma poikasi Pentheus, lapsi jota kannoit sylissäsi Ekhionin saleissa.

Anelu kaikuu kuuroille korville:

Mutta Agave, suu vaahdoten ja silmät muljahdellen ja järkensä täysin hyljänneenä, ei kuunnellut sillä hän oli jumalan [Dionysoksen] vallassa. Hän tarttui vasempaan käteen ja astui poikansa rintakehän päälle ja repi käsivarren irti olkapäästä (…) Ino ja Autonoe ja koko bakkantien innokas lauma teki saman ruumiin toisella puolella; ja yksi yhteinen huuto kohosi, vielä elävän uhrin voihke ja bakkanttien voitonriemuiset kiljahdukset. Yksi teki käsivarresta uhrinsa, yksi repi irti jalan sandaaleineen; ja raastavat kynnet repivät lihan hänen kylkiluistaan; ja verentahrimat kädet heittelivät Pentheuksen raajoja ympäriinsä.

Kaiken antiikkisplatterin jälkeen ainut opetus tuntuu olevan, että vaiston ja hurmoksen jumalan edessä ei mansplaining auta. Saman kauhun edessä ovat vuosituhansia myöhemmin Draculan yläluokkaiset herrasmiehet ja Manaajan katolilaiset papit.

Itselleni Bakkantit on kuitenkin myös yleisemmällä tasolla miellyttävä allegoria. Se kertoo, että tätä taantumuksellista taiteenlajia on harjoitettu jo jonkin aikaa. Ja että vuosituhannesta toiseen sen moraaliin ja järkisyihin vetoavat vastustajat ovat kohdanneet saman kiehtovan lopun.