Marko Hautala

Pää täynnä aaveita

Nyt se tapahtui: melkein jätin romaanin yöllä kesken siksi, että alkoi pelottaa. Samalla voin kerrankin julistaa oman valintani vuoden romaaniksi!

Paul Tremblayn A Head Full of Ghosts (2015) on mestariteos kaikella tavalla: älykäs, riipaiseva, pirullisen hauska ja uskomattoman karmiva. En muista, koska perinteinen juoniromaani olisi viimeksi yhdistynyt näin hyvin kokeelliseen lähestymistapaan (David Mitchell tulee etäisesti mieleen, mutta Tremblay on parempi).

A Head Full of Ghosts saa samaistumaan tarinan henkilöihin ja myötäelämään heidän koettelemuksiaan, mutta samalla romaanissa on metataso, jossa kaikki tapahtunut kyseenalaistetaan, etäännytetään ja älyllistetään. Yleensä jälkimmäinen piirre on lähinnä kirjailijan tapa mainostaa maisteritutkintoaan, mutta tällä kertaa se on olennainen osa tarinaa.

A Head Full of Ghosts on yksinkertaisimmillaan kertomus riivaustapauksesta. Se on kuitenkin myös kuvaus keskiluokkaisesta perheestä maailmassa, jossa keskiluokkakaan ei enää ole taloudellisesti turvassa. Kun työ menee alta ja perheen tytär ”sairastuu skitsofreniaan” (tai joutuu demonien riivaamaksi), apua haetaan vuorotellen psykiatreilta ja papeilta ja jopa mediajulkisuudesta. Kaiken lisäksi kyseessä on myös herkullisella tavalla genretietoinen teos. Tätä sopii miettiä: A Head Full of Ghosts on tavallaan metafiktiota riivauskauhugenrestä ja herkullista ivailua sen kliseille, mutta on samalla oikeasti pelottava. Ammatinvalinnastani johtuen joudun analysoimaan tätä yhdistelmää vielä hartaasti.

Jos ei tullut vielä selväksi: lue Paul Tremblayn A Head Full of Ghosts. Et kadu. Tai voi olla, että kadut, jos teet niin kuin minä ja käännät viimeisen sivun kahden jälkeen aamuyöstä.

Omalta osaltani toivotan hyvää uutta vuotta. Vuosi 2015 oli hyvä vuosi kirjallisesta näkökulmasta. Kuten Helsingin Sanomien hiljattaisessa jutussa kerrottiin, suomalaisella kirjallisuudella menee ennennäkemättömän hyvin myös maailmalla. Kuokkamummokin mainitaan jutussa, ja eilen brittikirjailija Kirsty Logan nosti blogissaan The Black Tonguen yhdeksi vuoden kohokohdista.

Hieno juttu, mutta yksi realiteetti pysyy: tärkeimmät kamppailut käydään aina ja edelleen täällä kirjailijankammiossa, ja täällä on pää aina täynnä aaveita.