Viime syksynä Helsingin kirjamessuilla sain Tammen Antti Valkamalta manga-albumin nimeltä Saksinainen. Sitä lukiessa aloin miettiä, missä ovat japanilaiset kauhukirjailijat. Sikäläinen genre-elokuva rynnisti länsimaisille markkinoille 2000-luvulle sellaisella vauhdilla, että mustien hiustensa takaa mulkoilevat demonitytöt alkoivat jo haukotuttaa, mutta kirjallisuuden puolella on ollut (ehkä joitakin Yoko Ogawan novelleja lukuun ottamatta) melko hiljaista.

Yksi esimerkki englanninkielisestä käännöksestä tuli kuitenkin vastaan. Edogawa Rampo (1894-1965) on kotimaassaan tunnettu jonkinlaisena dekkaristina, mutta termi mysteerikirjailija kuvaa häntä paljon paremmin. Tästä kertoo jo se, että Edogawa Rampo on itse asiassa pseudonyymi, joka jäljittelee Edgar Allan Poen japanilaista ääntämisasua (kirjailijan oikea nimi on Hirai Taro).

Löysin Rampolta vuonna 1954 julkaistun englanninkielisen kokoelman Japanese Tales of Mystery & Imagination (siinäkin Poe-viittaus). Jäykähköstä ja ainakin käännöksenä hieman koomisella tavalla esikuvaansa jäljittelevästä tyylistä huolimatta tarinoissa on kummallista ja kieroa vetovoimaa.

Yksi Rampon novelli kertoo varakkaasta nuoresta miehestä, jolla on linsseihin ja peileihin kohdistuva pakkomielle. Hän rakentaa kotiinsa erilaisia peilihuoneita, joissa voi nähdä oman kuvajaisensa jatkuvan ikuisuuteen. Mies oleskelee huoneissa alastomana ja taivuttelee (pakottaa?) naispuolisia palvelijoita mukaansa rietastelutarkoituksessa. Lopulta mies sekoaa rakennuttamassaan pyöreässä säiliössä, jonka sisäpinta on yhtä saumatonta peiliä.

Toisessa tarinassa luotaantyöntävän ruma puuseppä rakentaa tilaustyönä suuren nojatuolin ja päättää tehdä sen sisälle tilan, jossa hän voi salamatkustaa asiakkaansa luokse. Ulkonäöstään johtuen mies ei ole päässyt koskaan lähestymään vastakkaista sukupuolta, mutta tuolin sisällä piileskellessään hän voi tuntea jokaisen tuolille istuvan naisen läheisyyden ja saavuttaa tyydytyksen ilman, että hänen himonsa kohteet huomaavat mitään. Tavallaan hän myös viettelee kohteensa liikkumalla tuolin sisällä tuskin havaittavasti ja istujan tarpeita mukaillen.

En tiedä, mitä japanilaisten juomaveteen sekoitetaan, mutta tällaiset tarinat tuskin olisivat olleet valtavirtaa länsimaissa 1950-luvulla (Rampo on Japanissa kuulemma edelleen hyvin suosittu). Toisaalta kyseessä on maa, jossa Haruki Murakami ja Yukio Mishima eivät ole millään muotoa marginaalia, vaan valtavirtaa ja ainakin Mishiman tapauksessa kaanonia. Edogawa Rampon tarinoita on myös filmatisoitu elokuvassa Rampo Noir (2005), joka pitänee hankkia.

Jos blogin lukijolla on ehdotuksia muista japanilaisista genrekirjailijoista, otan vinkkejä mielelläni vastaan: marko.m.hautala (at) gmail.com