Kun vielä kävin useammin elokuvateatterissa, opin välttelemään tiettyä ihmistyyppiä, jota voisi kutsua vaikkapa kylmännaurajaksi. Jos huomasin joutuneeni tällaisen tyypin läheisyyteen, vaihdoin joskus paikkaa kesken elokuvan.

Erityisen lämpimästi muistan sitä tuntematonta hupiveikkoa, joka säesti Full Metal Jacketin ääniraitaa, kun näin elokuvan aikoinaan ensimmäistä kertaa.

Kylmännauraja on ihminen, jota ei luultavasti oikeasti naurata, mutta hän haluaa viestittää, ettei fiktio saa häntä minkäänlaisen tunnemylleryksen valtaan. Hän on sisäistänyt esimerkillisesti isin ja äidin neuvon: se on vain elokuvaa.

Älykköpiireissä tämä piirre on tietysti jalostunut. Kaikki taidehan vaatii eläytymistä, mikä tarkoittaa yleensä valintaa. Jos päättää, että jokin teos ei tee vaikutusta, se ei sitä tee. Olen ennenkin maininnut tämän ongelman kauhun lajityypin kohdalla, jossa varsinkin mieskommentoijilla on taipumus huomauttaa, että heitä ei sitten pelottanut tämä juttu lainkaan.

Grimmin veljeksillä on tähän aiheeseen sopiva satu. Se kertoo kuninkaan pojasta, joka halusi oppia pelkäämään. Kyseessä oli kaveri, johon mikään ei oikein tehnyt vaikutusta, joten hän lähti kiertämään maata jonkin pelottavan kokemuksen toivossa.

Hän vietti yön puun juurella, jossa roikkui hirtettyjä rikollisia. Yöllä hän istutti vainajat vierelleen nuotion ääreen, sillä hän epäili, että niiden tulee vilu puun oksilla riippuessa. Eräässä riivatussa majatalossa savupiipusta tuli sisään kaksi ihmisen puolikasta, jotka yhtyivät demoniksi. Mies vietti yön demonin kanssa vieritellen pääkalloja lattiaa pitkin. Eikä pelottanut yhtään.

Sadun läpi kulkee juonne, jossa päähenkilö suhtautuu kaikkeen kuin arkisiin esineisiin. Hän ei suostu näkemään eroja asioiden syvyysulottuvuuksissa, vaan pyörittelee kalloa siinä missä puukuulaa.

Tai oikeastaan kyse ei ole suostumisesta. Pojan luonteesta ei Grimmin veljesten tarinassa kovin paljon kerrota, vaan hänet luonnehditaan epiteetillä, joka nykykielellä voisi kuulua näin:

Idiootti.