Marko Hautala

On aina myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Se on täytetty eli syksyllä ilmestyvä romaani alkaa olla loppusuoralla. Kaikenlaista hiomista on vielä varmasti edessä, mutta se on kaikessa puuduttavuudessaankin lopulta aika helppoa.

Minkälainen romaanista tuli? Älkää minulta kysykö. Juuri vasta raivasin itseni ulos siitä metsästä, joten en osaa tarjota ilmakuvaa tai karttaa, vain tuon kansikuvan.

Mutta uskallan varmaankin sanoa, että Kuokkamummo on valoa ja varjoa. Enimmäkseen varjoa. On se kuitenkin myös hauska, ainakin niille joilla silmät on. Puhuimme Marko Gustafssonin kanssa kauhutarinoiden omintakeisesta huumorista hiljattain Prosak-klubilla (pätkä on nyt myös Yle Areenassa).

Minulla on melko korkea sietokyky synkälle fiktiolle ja ehkä faktallekin. Syy on varmasti osittain taustassani ja työhistoriassani, mutta ehkä siihen liittyy muutakin.

Kauhutarinoita pidetään usein läpisynkkinä ja pessimistisinä. Niissä käy aina huonosti. Sitä vasten voisi kuvitella, että kauhukirjailijatkin ovat masennuslääkkeiden varassa eläviä nihilistejä. Voi joku toki ollakin (Thomas Ligotti?), mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Olen itsekin kaiketi pessimisti. Voisin luetella sata asiaa, jotka todistavat kaiken turhuudesta ja luonnon ja universumin perimmäisestä hirviömäisyydestä. En kai muuten kirjoittaisi sellaisia romaaneja kuin kirjoitan.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Kun luen Alan Wattsia tai buddhalaista kirjallisuutta, tiedän todeksi näkemyksen, että kaikki on oikeastaan aika hyvin. Ihmismielen pohjalla on jonkinlainen ääretön, loputon rauha.

Ja mitä me tiedämme kuolemasta, siitä kaiken päätepisteestä, jota pakoon lenkkeilemme ja jonka pelossa vältämme kovia rasvoja? Ainut tieto tulee niiltä, jotka ovat olleet hetken kliinisesti kuolleita. Ehdoton enemmistö kertoo, että kuoleminen oli niin mukavaa, ettei olisi huvittanut tulla takaisin. Eräs entinen työkaverini kertoi isästään, joka oli melkein hukkunut. Jälkeenpäin hän oli sanonut: ”olisitte antaneet mennä vain, kun se tuntui niin pirun hyvältä”.

Olen nihilisti ja pessimisti, mutta vain sen suhteen, mitä me tässä arkisessa pelissä voimme saavuttaa. Ehkä siksi karsastan esimerkiksi ideologista intoilua ja urakehitystä tsemppaavaa optimismia. Ei se mitään hyödytä. Turhaa hötkytte. Perseelleen menee, lopulta. Tämä on hävitty peli.

Kauhutarina kertookin yleensä pelistä, joka on valmiiksi hävitty. Paha ei kuole. Se on todellisuuden kudoksessa, sen perusosa. Ihminen ei ole hyvä. On aina myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Silti kauhutarinan nihilismi ei ole läpeensä lannistavaa, ainakaan minulle. Sen pohjalla on naurua.

Se on samsaran taidetta, sanoisi buddhalainen.