En ole vuosiin lukenut kirjoitusoppaita. Olen aina suhtautunut niihin kuin Lenin ”hyödyllisiin idiootteihin”: käytän hyväkseni ja hylkään ensi tilassa.

Kirjoitusoppaita on varmaan myös syyttäminen joistakin kliseistä, jotka putkahtavat esiin silloin tällöin kirjoista puhuttaessa. Yksi näistä on väite, että tarinan päähenkilön pitää olla ”sympaattinen” ja helppo samaistumiskohde. Ainakin Orson Scott Card muistaakseni piti tätä jotenkin keskeisenä suositussa oppaassaan Characters and Viewpoint. Herää kysymys: mitä olisi kirjallisuus, ellemme osaisi samaistua myös pahoihin ja hulluihin päähenkilöihin. Tällaisissa asioissa kirjoitusoppaat voivat siis olla jopa vahingollisia.

Sorruin kuitenkin lukemaan eräänlaisen self help -henkisen kirjoitusoppaan eli Steven Pressfieldin teoksen The War of Art.

Pressfield kirjoittaa historiallisia sotaromaaneja (Thermopylain taistelusta kertova Tuliportit on hienoin esimerkki, mutta myös Aleksanteri Suuresta kertova The Virtues of War on hyvä). Ei siis ihme, että hänen kirjoitusoppaansa on kuin spartalaisen sotilaan ohjekirjasta.

Pressfieldin yksinkertainen viesti on, että taiteilijan pahin ongelma on Vastarinta isolla alkukirjaimella. Se on kieroileva, muotoaan muuttava ja kaiken vesittävä voima, joka estää keskittymisen juuri siihen, mikä ihmiselle on tärkeintä ja jossa hänen parhaat puolensa tulevat esiin.

Ehkä liiankin itsestään selvää, mutta totta. Onhan outoa, että juuri hienoimpien asioiden tekeminen tuntuu usein vaikeimmalta. Miksi ihmisen on hankalaa pitää yllä rutiineja esimerkiksi kirjoittamisessa, meditoimisessa, lenkkeilyssä tai vaikkapa uusien kielten opiskelussa, kun taas dokaamisessa, irstailussa, kissavideoiden katsomisessa ja roskaruuan syömisessä motivaation pohja ei tule vastaan millään?

Syy on kai se, että ihmisen luonnollinen olotila on eläimellinen. Haluamme köllötellä ja ryhtyä toimeen vain silloin, kun on pakko. Pitkän tähtäimen suunnitelmat aiheuttavat eläimessä haukottelua. Se mikä meissä on hienointa ja erityistä, on luontoa vastaan, vaikka sanamuoto kalskahtaakin korvaan näinä ekokatastrofaalisina aikoina. Opus contra naturam, sanoivat jo alkemistimystikot omasta työstään.

Pressfield maalailee näin:

Genius on latinaa; roomalaiset tarkoittivat sillä sisäistä henkeä, joka on pyhä ja koskematon ja joka huolehtii meistä, johdattaa meitä kohti kutsumustamme (…) Jokainen aurinko langettaa varjon. Geniuksen varjo on Vastarinta. Sielumme luomisvimma on suuri, mutta niin on sitä kohtaava Vastarintakin. Vastarinta on nopeampi kuin luoti, voimakkaampi kuin veturi ja addiktoivampi kuin crack-kokaiini.