Kuokkamummo kokee vielä yhden ylösnousemuksen, kun saksankielinen käännös Stumme Seelen ilmestyy. Itse olen mummon kuopannut jo aikaa sitten, ja blogin ulkoasukin muuttuu pian ensi syksynä ilmestyvän Kuiskaava tyttö -romaanin mukaiseksi.

Uusi romaani pakottaa mökkihöperöityneenkin valmistautumaan julkisuuteen (jota toivottavasti tulee, sillä romaani ansaitsee näkyvyyttä kahden vuoden työn jälkeen). Täytyy pitää suhteellisuudentaju kunnossa mahdollisten negatiivisten kritiikkien suhteen ja tehdä selväksi itselleen, minkä verran haastatteluissa haluaa henkilökohtaisesta elämästään kertoa.

Olen ollut hyvin tarkka siitä, mitä itsestäni julkisesti paljastan. Kyseessä on osittain itsesuojeluvaisto, mutta myös se, ettei minua kauheasti kiinnosta muidenkaan kirjailijoiden yksityiselämä, ellen tunne heitä henkilökohtaisesti. Monilla ihmisillä on masennuskausia, ihmissuhdeongelmia, alkoholiongelmia ja mitä kaikkea yhteen ihmiselämään nyt saakaan mahtumaan. Kirjailijat eivät ole mikään erikoistapaus.

Mielenkiintoisinta on se, mitä kirjailija fiktiossaan kuvittelee ja minkälaiseen muotoon hän tämän olemassa olemisen kokemuksen saattaa. Jos joku on kiinnostunut minun elämäni karikoista, traumoista ja peloista, kannattaa lukea romaanini. Niissä kiteytyy kaikki olennainen, vaikkakin fiktiivisessä, unenomaisessa, liioitellussa ja mytologisoidussa muodossa. Vaikka fiktiossa on kyse etäännyttämisestä ja eräänlaisesta naamioleikistä, se on monella tapaa rehellisempää kuin oman elämän kertaaminen. Se kertoo sisäisestä kokemuksesta, siitä mikä on jäänyt sanallistamatta. Kaikki muu olisi helposti itsetietoista poseeraamista.

Olen elämässäni lukenut vain yhden kelvollisen omaelämäkerran, C.G. Jungin Unia, ajatuksia, muistikuvia. Varsinkin teoksen ensimmäinen lapsuudesta ja nuoruudesta kertova osio on vaikuttava.

Kyseessä on hyvin erkoislaatuinen elämäkertaprojekti. Siinä ei mainita esimerkiksi sitä, kun Jung tapasi James Joycen, oli kirjeenvaihdossa Wolfgang Paulin kanssa tai kutsui Albert Einsteinin illalliselle. Siinä ei käsitellä skandaalinkäryistä suhdetta yhden aikakauden katveeseen jääneen neron Sabina Spielreinin kanssa, ei edes sitä tuskaa, minkä Spielreinin kuolema natsien käsissä Jungille varmasti aiheutti.

Joku voi ajatella, että Jung peittelee elämäntarinansa kiusallisia kohtia, mutta se ei pidä paikkaansa. Hän jättää kertomatta myös paljon sellaista, joka olisi nostanut hänen hieman kyseenalaista statustaan tiedeyhteisön silmissä. Todellisuudessa kyse on toisenlaisesta elämäkerrasta, ”henkilökohtaisesta myytistä”. Jung kiteyttää sen periaatteen teoksen alussa:

Lopulta elämäni ainoat kertomisen arvoiset tapahtumat ovat niitä, joissa ajaton maailma tunkeutui tähän katoavaiseen.

Tuo sitaatti kiehtoo minua. Se tuntuu viittaavaan niihin outoihin, selittämättömällä tavalla tärkeisiin kokemuksiin, joissa ulkoinen todellisuus hämärtyy ja sielussa alkaa herätä jotakin.