Marko Hautala

Kirjallisuuden kuolema

Uuden romaanin valmistumisen alla olen jälleen kiinnittänyt huomiota ristiriitaisiin kommentteihin kirjallisuuden tulevaisuudesta. Toisaalla julistetaan täydellistä tuhoa, toisaalla nähdään jopa aika omituisia kehityssuuntia ja merkkejä esimerkiksi perinteisen printtikirjan uudesta noususta.

Yleisen ”ihmiset eivät enää lue kirjoja” -julistamisen sijaan pitäisikin mielestäni olla huolissaan täsmällisemmin ja suhteellisuudentajuisemmin. Vaikka myynnin lasku ja kustannusalan yt-neuvottelut ovat varsinkin läheltä katsottuna ikäviä asioita, niitä ei voi pitää kirjallisuuden yleistilan mittareina. Kukaan tuskin tietää, paljonko suomalaiset ostavat kirjoja Amazonista tai Kobosta, mutta arvelen määrää merkittäväksi. Yksi täsmällisempi huolenaihe voisikin olla se, miksi lukijoita vuotaa englanninkieliseen maailmaan (sekä Otavan Luekirja.fi että Bonnierin Bookbeat ovat vähintäänkin lupaavia avauksia).

Lienee kuitenkin selvää, että kirjallisuus ei ole kuolemassa. Kuten historioitsija Eric Hobsbawm sanoo (teoksessa Fractured Times), kirjallisuus on huonoista ennusteista huolimatta selvinnyt radiosta, elokuvasta ja televisiosta käytännössä vahingoittumattomana. Digitaalinen vallankumous muuttaa peliä jälleen kerran, mutta se tuskin tuhoaa tai ratkaisevasti marginalisoi kirjallisuutta. Eihän se kaiken kompaktiuden ja helppokäyttöisyyden huumassaankaan näytä saavan tapettua edes Aldus Manutiuksen 1500-luvulla (!) kehittämää formaattia, jota me kutsumme pokkariksi.

Hobsbawm on enemmän huolissaan kuvataiteesta ja siihen liittyvät näkökulmat tarjoavat yhden varoittavan esimerkin myös kirjallisuuden suhteen. Hän nimittäin väittää, että kuvataiteen marginalisoitumisen alkusysäys ei tullut varsinaisesti ulkopuolelta, vaan taiteen sisältä.

Hobsbawmin mukaan kuvataide on samaistunut liiaksi avant garden projektiin, erityisesti dadaismin eetokseen, jonka tarkoitus ei ollut niinkään muutta taidetta, vaan tuhota se ja mielellään koko porvarillinen yhteiskunta siitä ympäriltä. Yhteys perinteisiin kauneuden, tekijyyden ja jopa taide-esineen käsitteisiin (ja sitä myöden yleisöön) ei niinkään hämärtynyt ulkoisessa paineessa, vaan katkaistiin tietoisesti:

Siihen, miksi avant garde vuosina 1905-1915 tarkoituksellisesti katkaisi kaikki yhteytensä menneisyyteen, en osaa antaa kunnollista vastausta. Mutta niin tehtyään se oli väistämättä matkalla ei-mihinkään (…) Avant garden koulukukunnat 1960-luvun poptaiteesta lähtien eivät ole enää pyrkineet taiteen mullistamiseen, vaan sen konkurssin julistamiseen.

Hobsbawm varmasti käyttää ylisanoja ja jättää huomioimatta erilaisia positiivisia kehityssuuntia, mutta olen lukevinani hänen analyysistään tärkeän varoituksen:

Ei kannata ylitulkita yhteiskunnassa ja teknologiassa tapahtuvia muutoksia oman taiteenlajin kuolinkelloiksi ennen aikojaan. Varsinkaan ei kannata tehdä oman taiteenlajin kuoleman julistamisesta hyvettä.