Marko Hautala

Rauhan tila

Kuiskaavan tytön ilmestymisestä alkanut poikkeuksellisen kiireinen syksy alkaa olla paketissa, kun Brocin kanssa yhteistyössä tehty Varpaat-sarjakuva julkistettiin viime viikolla. Se on saanut hyvän vastaanoton esimerkiksi Kirjan vuoksi -blogissa, Lukupinossa, Kirjapallossa sekä Dysphoriassa. Teos ilmestyy myöhemmin myös englanniksi ja yhteistyö sarjakuvan puolella saa muutenkin varmasti jatkoa.

Ensi vuoden puolella palaan täydellä teholla seuraavan romaanin kirjoittamiseen, mutta tammikuussa tulee vielä taannoisen Kuokkamummo-polun tehneen Pimeä Productionsin kanssa uusi projekti, josta voi lukea täältä.

Mutta joulun kunniaksi pari sanaa minua aina kiehtoneista esineistä eli lumisadepalloista. Ne ovat niitä lasi- tai muovikupuja, joiden sisällä on idyllinen maisema tai jouluinen aihe. Kun esinettä ravistaa, pienet valkoiset hippuset liikkuvat nesteessä ja luovat lumisateen illuusion.

Lumisadepallot ovat yhtä aikaa lumoavia ja ahdistavia. Niiden pienoismaailma on kodikkaan rauhoittava, mutta samalla jotenkin surumielinen ja tietysti hivenen klaustrofobinen.

Aihe tuli mieleeni, kun näin hiljattain keskiaikaisen kuvan, jossa taivas esitetään kupolina tasaisen maankamaran yllä. Tällainen maailmankuva ei ole mitenkään kummallinen, sillä niinhän kaikkeus näyttäytyy, jos menee seisomaan keskelle peltoa ja katsoo tähtitaivasta.

Kupolimainen, suljettu tila on ehkä myös psykologisesti ihmiselle luonteva. Todellisuus on meille se rajattu fyysinen ja psyykkinen tila, jonka tunnemme ja jonka koemme jotenkin merkitykselliseksi. Useimmille meistä tuo tila on melko pieni, vaikka kuinka tietäisimme, että avaruus siinä ympärillä on loputon ja niin edelleen.

Kun koiran tai kissan vie uuteen ympäristöön, se ensi töikseen kartoittaa ympäristön lähes maanisella tarkkuudella. Kuulemma laboratoriorotat joutuvat tekemään tämän kartoituksen uudelleen, jos ne säikytetään tutussa ympäristössään. Ne tulevat varovaisesti piilopaikastaan esiin ja joutuvat luomaan uudelleen turvallisen maailmansa nuuhkimalla jokaisen nurkan toistamiseen.

Ei vaadi suurta mielikuvitusloikkaa nähdä tuota samaa operaatiota ihmisessä, joka suuren järkytyksen jälkeen hapuilee kasaan tutun maailmansa palasia ja yrittää rakentaa niistä uuden turvallisen mikrokosmoksen todellisuuden kaaoksen keskelle.

Lumisadepallossa kiteytyy kuva sellaisesta mikrokosmoksesta. Ei ihme, jos sellainen viehättää. Toisaalta ei ihme sekään, että ainakin itse muistan lapsena usein pohtineeni, mitä tapahtuisi, jos lumisadepallon heittäisi oikein lujaa lattiaan.

Elämässä ei ikävä kyllä ole lumisadepalloja, joiden sisällä vallitsisi ikuinen rauha, paitsi ehkä väliaikaisia ja ehkä juuri jouluna. Joillekin ei tietysti silloinkaan. Toivottavasti moni saa kuitenkin viettää tovin verkkaisessa lumisateessa ja ajatella, että maailma on hetken pienempi ja hallittavissa.