Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa kirjailija Lionel Shriver puhuu poliittisen korrektiuden ikävistä vaikutuksista kirjallisuuteen. En tiedä, kuinka aiheellisia artikkelissa esitetyt näkemykset ainakaan suomalaisille ovat, mutta koska tiedän, että tämänkin blogin lukijoissa on kirjoittavia ihmisiä, sanottakoon tästä pari sanaa.

Jos kirjoitat itse, sinulla on luultavasti parempaakin tekemistä kuin lukea tämä postaus kokonaan, joten lue vain tämä:

Kirjoita julman rehellisesti. Kuuntele hyviä neuvoja, mutta älä anna kenenkään määrätä ulkopuolelta, minkälaisia sisältöjä, hahmoja, tapahtumia tai teemoja tarinoissasi on ja miten niitä käsittelet. Varsinkaan älä usko vaatimuksia, että kirjoittamisesi pitäisi ilmentää sitä, kuinka hyvä, tiedostava ja tasapuolinen yksilö sinä olet. Sellaista ei oikeasti jaksa lukea pirukaan, eivät todellisuudessa edes ne, joilla on aiheesta eniten naputettavaa. Mikäli kirjallisuus aikoo säilyä maailmassa, jossa kaikkea on niin paljon, ettei millään ole oikein enää väliä, sen täytyy hoitaa tehtävänsä eli olla kokeilualusta ja purkautumiskanava oudoille, räävittömille, arvaamattomille ja ristiriitaisille olemassa olemisen kokemuksille.

Se siitä. Jotakin tällaista olisin toivonut itse kuulevani, kun aikoinaan altistuin erilaisille kirjallisuuden teorioille, jotka sekoittivat tekemiseni vuosiksi. Sitten pari sanaa itse ilmiöstä:

Ehkä oudoin poliittiseen korrektiuteen liittyvien keskustelujen piirre on se, että siitä puhutaan usein kuin jostakin uudesta ja ihmeellisestä. Nytkin väitetään, että kyseessä on toisaalta ”someajan ilmiö”, toisaalta jonkinlainen nettisukupolven ja vanhempien ikäluokkien välinen kissanhännänveto.

Ei pidä paikkaansa. Määrittelystä ja jakolinjoista riippuen tämä nykyinen englanninkielisessä maailmassa jylläävä versio on kai vähintään kolmas poliittisen korrektiuden aalto. Kertautumistahti näyttää olevan noin kerran vuosikymmenessä, mikä voi johtua Yhdysvaltojen humanististen tiedekuntien opiskelija- ja henkilökuntakierrosta (uuden sukupolvet hullaantuvat poliittisen korrektiuden taustalla olevista teorioista ilman, että ympäristössä on tarpeeksi niitä, jotka muistavat edellisen aallon).

Toinen ilmiössä toistuva kuvio liittyy sekin Yhdysvaltoihin ja erityisesti maan politiikkaan. Jotkut poliittisen korrektiuden puolustajat väittävät, että heidän vastustajansa ovat vain vainoharhaisia ja suurentelevat korrektiuden aiheuttamia sensuurivaatimuksia.

Niin monet varsinkin sikäläisessä oikeistossa tietysti tekevätkin, mutta logiikka on takaperoinen. Poliittinen korrektius ikävä kyllä oikeasti syntyy ja saa räikeimmät ilmiasunsa nimenomaan hyvää tarkoittavien (oletus) liberaalien joukoissa. Se on kuin hirttosilmukka, jonka he jostakin syystä tasaisin väliajoin laittavat itse omaan kaulaansa, ojentavat köyden pään oikeistolle ja sitten ihmettelevät, kun happi alkaa loppua (tätä analysoidaan mm. Angela Naglen mainiossa Kill All Normies -teoksessa).

Pohjimmiltaan poliittisessa korrektiudessa pitäisi tietysti olla kyse kaikesta hyvästä ja kauniista. Jostakin syystä se kuitenkin muuttuu aina sensuurivaatimuksiksi ja sanamagiaksi, joiden ykköskohteeksi valikoituvat yleensä taide ja akateeminen maailma eli yhteiskunnan valmiiksi liberaaleimmat osa-alueet. Luulisi kuumempiakin rintamasektoreita olevan olemassa.