Marko Hautala

Kirjallista kauhua

Kuuntelin Paul Tremblayn Growing Things -novellikokoelman äänikirjana, mutta joudun lukemaan sen myös painettuna. Siinä missä jotkut tarinat toimivat kuunneltuina, varsinkin kokeellisimmista novelleista katosi jotakin olennaista (ellei Tremblay ole tuttu, kannattaa lukea esimerkiksi vanha postaukseni aiheesta).

Kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti äänikirja-aiheesta hiljattain. En ole seurannut kommentin aiheuttamaa keskustelua, mutta kiistan kaikuja olen ollut kuulevinani. On joka tapauksessa aivan totta, ettei kaikki kirjallisuus toimi audioformaatissa. Muutama Tremblayn tarina on siitä oiva esimerkki.

Growing Things -kokoelman keskellä on lähes pienoisromaanin mittaan venyvä novelli Notes from the Dog Walkers. Se on kokoelma viestejä, joita kovasti Paul Tremblaylta vaikuttava kirjailija saa maksetuilta koiranulkoiluttajiltaan. Jokainen viesti loppuu raporttiin siitä, mitkä tarpeet koira kävelyllä hoiti.

Viestit muuttuvat vähitellen kummallisiksi. Niissä pohditaan muun muassa pelon olemusta koiran käyttäytymisen pohjalta. Tai analysoidaan Tremblayn kirjahyllyn järjestystä, esimerkiksi David Foster Wallacen Infinite Jest -romaanin sijaintia. Juuri tuon teoksen esillepano on kuulemma avain kirjailijan mielenlaatuun ja siihen, mitä hän haluaa itsestään viestiä.

Viesteistä alkaa lopulta erottua yksi ääni, nimimerkki KB. Tämä koiranulkoiluttaja selvästi tietää Tremblaysta ja hänen elämästään poikkeuksellisen paljon. KB:n kautta novelli siirtyykin filosofisiin pohdintoihin siitä, miksi Tremblay kirjoittaa juuri kauhukirjallisuutta.

Niin kuin novellikokoelmissa on tapana, kaikki tarinat eivät mielestäni kanna, mutta ainakaan Tremblay ei sorru kliseisiin. Kuten romaaneissaankin, hän kykenee ja selvästi pyrkii yllättämään genreodotuksiin tottuneen lukijan kerta toisensa jälkeen. Paras esimerkki on Tremblayn viimeisin Bram Stoker Awardin voittanut romaani The Cabin at the End of the World (2018), joka on monella tapaa poikkeuksellinen home invasion -alalajiin kuuluva teos.  Siinä kukaan ei halua kenellekään mitään pahaa. Itse asiassa kaikki haluavat pelkästään hyvää, mutta kammottavia asioita tapahtuu silti.

Tremblayn edustamalle tyylille on jo jonkin aikaa lanseerattu termia literary horror, jolla halutaan tehdä pesäeroa kauhugenren toisteisempaan osastoon. Kunnianhimoisuudella on kuitenkin hintansa.  Esimerkiksi Goodreadsissa ja äänikirjapalveluissa Tremblayn teokset eivät yleensä ole kauhuyleisön suursuosikkeja, kun taas Stephen Kingin köykäisimmätkin tekeleet saavat rutiininomaisesti korkeita pisteitä (King on itsekin sanonut kirjoittaneensa joitakin romaaneja vain päästäkseen irti huonosta sopimuksesta). Tässä pätee kehittelemäni kolmen tähden sääntö: kauhugenressä kunnianhimoisempi kirjallisuus saa noin 3/5 tähteä. Siitä ylöspäin siirryttäessä meno muuttuu populaarimmaksi, mikä ei tietenkään ole yksiselitteisesti huono asia.

Muita viime vuoden puolelta mieleen jääneitä teoksia ovat muun muassa kanadalaisen Gemma Filesin romaani Experimental Film sekä epätasaisehko mutta parhaimmillaan nerokas novellikokoelma Spectral Evidence, kuten myös Ellen Datwlow’n toimittama meriaiheinen antologia The Devil and the Deep. Perinteisempää mäiskettä taas edustaa Adam Nevillin The Reddening, joka sopii suoraviivaisen ja verisen folk horrorin ystäville.

Nevillin erikoisuus on, että hän on nykyään käytännössä omakustannekirjailija, vaikka yhdestä hänen romaanistaan on tehty melko hyvin menestynyt Netflix-elokuva (The Ritual). Mikäli tämä puoli kiinnostaa, kannattaa penkoa Nevillin omakustantamista käsittelevä haastattelu This is Horror podcastista (en ikävä kyllä löydä juuri kyseistä jaksoa tähän hätään).

Lopuksi toivotan hyvää uutta vuotta kaikille, jotka lukivat tänne saakka! Samalla voin luvata, että vuosi 2020 tuo mukanaan monenlaista uutta ja kiinnostavaa omalla julkaisurintamallani. Mikäli haluat pysyä paremmin ajan tasalla, kannattaa seurata tekemisiäni myös instagramissa.