Monissa kauhutarinoissa (kuten eräässä Kuokkamummossa), laskeudutaan merkittävissä kohdissa maan tai veden alle. Toki tämä on toistuva piirre myös monissa klassikoissa (Danten Infernossa, Coleridgen Kubla Khanissa, Kalevalan Lemminkäisen äiti -tarinassa, Osiris-myytissä ja niin edelleen).

David Lewis-Williams esittää teoksessaan The Mind in the Cave (2004) ilmiölle yleisinhimillisiä, neurologisia syitä.

Laboratorio-olosuhteissa aiheutetuissa poikkeuksellisissa tajunnantiloissa ihmiset raportoivat säännönmukaisesti kuiluun tai syvyyteen laskeutumisen kokemuksia. He tuntevat putoavansa maan tai veden alle. Heidät valtaa ”ahdas” tunne (kuin olisivat puristuksissa ja hengittäminen on pinnallista tai raskasta). Korvissa kuuluu kohiseva tai suriseva/suhiseva ääni.

Kirjassaan Lewis-Williams antaa vertauskohdan afrikkalaisen San-heimon shamaanin transsikokemuksesta, jossa Kaoxa-niminen eläinjumala saapuu viemään kertojan aliseen maailmaan. Kaoxa upottaa hänet syvään virtaan:

Jalkani osoittivat taaksepäin ja pää eteenpäin…. Upposin virtaan ja aloin edetä… Metallinpalaset puristivat minua molemmilta sivuilta. Lanteisiini kiinnitetyt metalliset esineet. Ja tällä tavalla matkasin eteenpäin, ystäväni… Ja henget lauloivat.

Lewis-Williams listaa vastaavia kertomuksia shamaanien hurmoskokemuksista Pohjois-Amerikasta Siperiaan. Itselleni tuli mieleen myös yksi Unikoira-romaanin taustatutkimusta varten löytämäni kuvaus. Muuntohuumekokemuksia käsittelevässä nettifoorumissa eräs henkilö kertoi tiettyä ainetta nautittuaan pudonneensa läpi loputtoman pimeyden ikään kuin tiukkaan muovikelmuun käärittynä. Kokemus oli kuulemma kestänyt koko yön.

Silmiinpistävää tietysti on, että tässä modernissa versiossa henget eivät laula. On vain pimeyttä. Se ei johdu aivokemiasta, vaan kulttuurista.

Itse kokemuksen neurologinen pohja on kuitenkin Lewis-Williamsin mukaan sama. Alas laskeutumisen kuvasto aktivoituu sitä vahvemmin, mitä voimakkaammin mieli kääntyy sisäänpäin, poispäin ulkoisista ärsykkeistä. Olisi mielenkiintoista kartoittaa, ilmestyykö alas laskeutumisen kuvasto omaan kirjoittamiseeni juuri niissä intensiivisimmissä jaksoissa, jotka olen tehnyt päivien eristäytymisen aikana, kaukana muista ihmisistä.

Joka tapauksessa on tärkeää pohtia, onko näissä kokemuksissa kyse ”vain” aivokemiasta, jostakin sellaisesta, jonka voi selittää ja sitten unohtaa, vai jostakin merkittävämmästä, niin kuin lukemattomat meitä edeltäneet sukupolvet ovat ajatelleet. Ja niin kuin jokainen meistäkin edelleen vaistomaisesti ajattelee, kun fiktiossa laskeudutaan maan pinnan alle, henkien tai vainajien maailmaan.

Kuulemme henget edelleen. Emme vain usko niihin.