Marko Hautala

Tarina ja musiikki

Kesäisin ”Suomen Stephen King” lukee Stephen Kingiä, jotta tietäisi sitten taas syksyllä, mistä häntä syytetään.

Ei nyt niinkään, sillä Tervetuloa Joylandiin on alkupuolen perusteella taattua Kingiä eli juttu luistaa ja tarina vetää ja päähenkilöt syövät koko ajan roskaruokaa viattomina ja vailla mitään tietoa nopeista hiilihydraateista. Nostalgista americanaa, murha ja riivattu huvipuisto. Ei se nyt kovin pahasti voi metsään mennä! Samuli Knuuti on aiemminkin ollut hyvä analysoimaan Kingin romaaneja, joten linkkaan hänen arvioonsa.

Oma kirjoittaminen sujuu ja kompuroi vuorotellen, mutta aina ne on valmiiksi saatu. Ajatus on oikeasti tärkeä silloin, kun käsikirjoituksesta katoaa musiikki. Ja sehän katoaa, tasaisin väliajoin ja vääjäämättömästi, minun kohdallani jopa novellimittaisen tarinan kanssa.

Kun musiikki haihtuu, kirjaimista tulee vain kirjaimia. Kuvitellut ihmiset ja heidän tarinansa paljastuvat siksi, mitä ne oikeasti ovat eli kyhäelmiksi. Mikään ei ole mitään, ellei läsnä ole se rytmin, harmonian ja riitasoinnun taika, joka saa näkemään pohjapiirustuksen läpi valmiiseen katedraaliin.

Fiktio on hauras laji. Mietin tänään kävellessäni päämäärättömästi pienen ruotsinkielisen saaristokylän hiekkateillä (älkää kysykö syytä sijainnille), minkälaista sävyä kirjoittamiseeni haen.

Jotakin tällaista:

Tyylin tulee olla nuorekkaan naiivi ja vilpitön, jotta tarinassa on elinvoimaa ja tunnetta. Sen taustalla pitää kuitenkin olla kyynisen vanhuksen näkökulma, sellaisen joka on nähnyt niin paljon tragedioita, että henkilöiden kohtalot ovat sille kärpäsen pyristelyä verkossa.

Kun se tasapaino löytyy, tarinan musiikki palaa.

Juoni ja logiikka ja muu yliarvostettu insinöörityö menee sitten siinä sivussa.