Kuokkamummolla on ollut hyvä vuosi. Se on tuonut minulle paljon uusia lukijoita, ilmiselvästi ilahduttanut vanhoja ja herättänyt kiinnostusta ulkomaillakin. Yksi henkilökohtainen riemunaihe oli nähdä romaanini Stephen Kingin teoksen vieressä televisiomainoksessa. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri harppaus sisälläni asuvalle varhaisteinille, joka luki Kingiä kuin hypnoosissa.

Kuokkamummo on myös ensimmäinen romaani, jonka maailmasta minun on ollut vaikeaa päästää irti. Yleensä kirjan valmistumisvaiheessa sen henkilöt ja teemat tuntuvat lähinnä piinallisille vieraille, joiden toivoisi älyävän lähteä. Kuokkamummon tapaus on erilainen. Käyn edelleen silloin tällöin koiran kanssa aamukävelyllä Vaasan Suvilahtea ympäröivissä metsissä. Se oli osa päivärutiiniani romaania kirjoittaessani. Jostakin syystä harhailen niissä maisemissa edelleen, kuin etsien jotakin. Se ei välttämättä ole hyvä asia. Uusi romaani on jo työn alla. Eikä se pidä lainkaan siitä, että haikailen eksäni perään.

Mutta muihin asioihin: Yle Teema näytti jokin aika sitten mainion dokumentin Elävien kuolleiden synty, joka käsittelee George A. Romeron The Night of the Living Dead -elokuvan tekoprosessia ja vastaanottoa 1960-luvulla.

Dokumentin ehkä parasta antia oli itse Romero, joka kertoi elokuvaesikoisensa lievästi sanottuna vaikeasta synnytyksestä leppoisalla New Yorkin aksentillaan hauskasti ja vailla isopäisyyden häivää.

Yksi hänen huomioistaan koski riippumattoman elokuvan tekemisen haasteita 60-luvulla. Kaikessa piti säästää, joten filmit täytyi kehittää halpisfirmoissa, joiden ammattitaito oli vähän niin ja näin (digiaikana syntyneiden on tietysti vaikea käsittää, että kuvatut otokset täytyi todella kehittää). Homma meni niin, että elokuvapätkiä kuvattiin päiväkausia, penniä venyttäen ja täydestä sydämestä. Kun otokset oli saatu purkkiin, ne lähetettiin sitten kehitettäviksi. Paluupostia odotettiin kädet ristissä, kunnes parin päivän päästä firmasta soitettiin: You know what? We fucked it up.

Romero esitti myös huomionarvoisen kommentin eräästä kauhugenren ongelmasta. Häneltä kysyttiin, miksi Night of the Living Deadin loppu on niin lohduton. Miksei Romero antanut 60-luvun pahaa-aavistamattomalle elokuvateatteriyleisölle edes pientä toivoa lopussa?

Well, there’s always the refreshments stand, Romero vastasi.

Siinä hyvä periaate kauhutarinoiden kertojalle.