Marko Hautala

Kaksi Hohtoa

Kirjoitan tätä huomattavan paineen alaisena, sillä en ole vielä katsonut Yle Teemalta juuri tullutta dokumenttia Huone 237, jossa esitetään ilmeisen omalaatuisia teorioita Stanley Kubrickin Hohdosta.

Dokumentin kommentoimisen sijaan voinkin siis esittää oman näkemykseni tästä klassikosta, sekä romaanista että elokuvasta. Kyseessähän on siinä mielessä kiistanalainen asia, että Stephen King ei pitänyt Kubrickin elokuvasta pätkän vertaa.

Olen jo useaan otteeseen varmaan täälläkin luonnehtinut sekä Kingiä että Kubrickia. Molemmat ovat minulle tärkeitä hahmoja.

Luin Kingin Uinu, uinu lemmikkini varhaisteini-iässä. Se oli huumaava lukukokemus. Kävelin seuraavana yönä unissani. Sen jälkeen luin kaikki Kingin suomennetut teokset. Kun ne loppuivat, aloin lukea englanniksi, Gummeruksen paksu englanti-suomi -sanakirja vieressäni.

Kubrickin 2001:n (kieltäydyn käyttämästä suomalaista nimeä Avaruusseikkailu 2001) näin ensimmäistä kertaa pienestä televisiosta käytännössä ilman ääniraitaa. Täällä länsirannikolla oli 80-luvun Kekkoslandiassa sellainen etulyöntiasema, että meillä näkyi Ruotsin televisio. Sieltä kyseinen elokuva näytettiin myöhään yöllä ja päätin katsoa sen. Vanhempani kuitenkin nukkuivat samassa huoneessa, joten jouduin pitämään äänet lähellä nollaa. Kuvakin oli rakeinen.

Ei mitään väliä. Kyseessä on edelleen ehkä voimakkain elokuvakokemukseni. En tietenkään ymmärtänyt 2001:n lopusta tuon taivaallista, mutta olin täysin lumoutunut. Luulen että tajusin jotakin perimmäistä taiteen olemuksesta silloin.

Nämä kaksi nuoruudenkokemusta tietysti kohtaavat Hohto-elokuvassa. Enkä ihmettele, että King ja Kubrick eivät juurikaan kommunikoi keskenään.

Kubrickin hohto on etäinen ja kylmä elokuva. Sen parhaat kohtaukset ovat niitä, jossa ihmiset ovat paikallaan jossakin geometrisen symmetrisessä tilassa. Dannyn näkemät kaksostytöt, ikkunasta kalpeana ulos tuijottava Jack Torrance, loppukohtauksessa lyhyenä välähdyksenä näkyvä naamiaispariskunta, jonka ns. tarjoava osapuoli nousee suihinottoasennosta ja katsoo Wendya. Tyylin huipentuma on Jackin ja edellisen hotellivahdin keskustelu, jossa Jackia neuvotaan olemaan ”päättäväinen” niskuroivan perheensä suhteen. Se tapahtuu punaseinäisessä vessassa. Kumpikaan keskustelijoista ei liiku. Otos on kuvattu kaukaa.

Tämä ei ole Stephen Kingin estetiikkaa. Vaikka King onkin kauhukirjailija, hän ei ole Lovecraftin, vaan pikemminkin Mark Twainin jälkeläisiä. Kingin strategia on, että ihmisläheisyys ja rento jutunkerronta tulevat ensin, kauhu sitten. Kubrickin versio taas jo alkaa siitä, että kuvataan perheen kuplavolkkaria vuoristotiellä kuin mitättömän hyönteisen etenemistä. Nicholsonin kasvoilla ei kertaakaan näy mitään sellaista, jota voisi kutsua isälliseksi lämmöksi. Jack, Wendy ja Danny eivät ole perinteisiä samaistumisen kohteita, vaan etäältä kuvattuja tyyppejä epäinhimillisissä puitteissa. He ovat nukkeja, joille tapahtuu kauhua.

Stephen King kritisoi jo aikanaan sitä, että päärooliin valittiin Jack Nicholson. Olen Kingin kanssa samaa mieltä, mutta eri syistä. King sanoi, että Nicholson ei pysty näyttelemään tavallista tyyppiä, johon katsoja voisi samaistua. Minusta taas tuntuu kuin Hohdossa olisi kaksi elokuvaa yhdessä: Toinen on kylmäävä kauhutarina, jota katsotaan kuin uuden Reichstagin pienoismallia tai lumisadetta lasikuvun sisällä. Toinen on Jack Nicholsonin hyperaktiivinen improvisaatioesitys liiallisine lähikuvineen. Ensimmäinen pistää hiljaiseksi, jälkimmäinen ikään kuin kerjää aplodeja.

Mutta nurinat ja analyysit sikseen. Hohto on minulle edelleen tärkeä elokuva juuri siksi, että siinä yhdistyvät kaikki nuo yllä mainitut asiat.