Yksi lapsuuteni tärkeimpiä kirjoja oli Antti ja Asko Alasen kauhuelokuvan historiaa käsittelevä erinomainen teos Musta peili (1985). Vuosien (tai vuosikymmenten) varrella olen nähnyt suurimman osan kirjassa esitellyistä elokuvista, mutta aukkoja sivistykseen on jäänyt.

Katsoin hiljattain yhden puuttuvista eli Mario Bavan ohjaaman Paholaisen naamion (La maschera del demonio, 1960). Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joista tämän kohdalla mainittakoon englanninkieliset Black Sunday ja riemastuttava The Mask of Satan.

Olen tietääkseni nähnyt tätä ennen ohjaaja Mario Bavalta vain verisen mutta tahattoman koomisen trillerin The Bay of Blood (1971). Siihen verrattuna Paholaisen naamio on hieno elokuva. Toki tahatonta komiikkaa löytyy tästäkin, mutta monet kohtaukset ovat lumoavan kauniita ja jopa psykologisesti nerokkaita.

Kamera-ajoista ja kuvien sommitteluista tulee välillä mieleen Dario Argento, joka aivan varmasti on saanut oppinsa Bavalta. Yhtymäkohta näillä italokauhun tekijöillä on ehkä siinäkin, että elokuvat eivät kokonaisuutena osu nappiin, mutta yksittäiset kohtaukset ovat silkkaa taidetta.

En tiedä, miksei Bavasta tullut Paholaisen naamion myötä suurempi nimi. Ehkä yksi syy on toinen samana vuonna 1960 julkaistu elokuva. Alfred Hitchcock päätti kokeilla kauhua ja toi koko genren goottilaisista linnoista ja hautausmailta kertaheitolla nykypäivään. Psyko muutti pelin säännöt ja sai varmasti Paholaisen naamion kaltaiset elokuvat näyttämään auttamatta vanhanaikaisilta. Nyt se kuitenkin vaikuttaa taas oudon kiehtovalta, kun psykopaattimurhaajista on tullut metrilautaa eikä kukaan enää oikeastaan tee vanhan goottilaisen perinteen mukaista elokuvaa (Tim Burtonin pastisseja ei lasketa).

Mutta sananen myös omasta romaanistani. En ole kovin ahkerasti linkannut tänne kirjojeni arvioita, mutta tämä pitää laittaa. Vinttikamarissa-kirjablogi ylistää vuonna 2008 julkaistua Itsevalaisevat-romaania!

Kyseinen teos on minulle erityisen tärkeä, sillä siinä kulminoitui eräänlainen oman äänen ja tyylin löytyminen, joka alkoi Anne Leinosen Usva-lehdessä julkaisemasta ”Minä perhonen, sinä Morfeus” -novellista. Pidän Anne Leinosta edelleen eräänlaisena suojelusenkelinäni, vaikken ole kertaakaan tavannut häntä kasvotusten (Turun kirjamessuilla viime vuonna oli lähellä!).

Itsevalaisevien jälkeen en ole paljon taaksepäin katsellut. Jokainen romaani on vaatinut myös raakaa työtä ja hammasten kiristystä, mutta kaikkia on kuljettanut jokin luonteva, orgaaninen energia, joka syntyy siitä, kun löytää oman sarkansa kirjoittajana.