Marko Hautala

Säteilyn sirinä

True Detective -sarjan ensimmäisen kauden siivellä kaksi katveeseen jäänyttä kauhukirjailijaa nousi myyntilistoille. Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -teos kiinnosti äkkiä massoja. Nykykirjailijoista valokeilaan nousi Thomas Ligotti.

Ligottin tapaus on siinä mielessä mielenkiintoisempi, että se syntyi oikeastaan mutkan kautta eli plagiointisyytöksestä. Jotkut True Detectiven ensimmäisen kauden repliikit olivat paikoin kuin sitaatteja Ligottin Conspiracy against the Human Race -esseeteoksesta. Nyt kaksi Ligottin teosta julkaistaan Penguin Classics -sarjassa. Takakansitekstissä mainitaan nimenomaan True Detectiven vaikutus kirjailijan suosioon.

Ligotti ei kuitenkaan ole suuren yleisön kauhukirjailija. Hänen tyylinsä on lähempänä Kafkaa kuin Stephen Kingiä. Lisäksi hänen maailmankuvansa on läpeensä nihilistinen, paljon syvällisemmin kuin yleensä taidekirjallisuuden tai populaarikulttuurin synkeämmissäkään visioissa. Jopa siinä määrin, että se aiheuttaa torjuntareaktioita. Ligottia voi parjata ”jalostetuksi teiniangstiksi” tai väittää hänen vain toistavan vaikkapa Schopenhauerin tai Nietzschen aikaa sitten esittämiä ajatuksia.

Ei pidä paikkaansa. Teiniangstissa ja 1800-luvun pessimismissä on vielä romantiikan ja elämänuskon pohjavire. Teini-ikäisellä on yleensä niin voimakas elämänusko, että se sietää kaikenlaista synkistelyä. Schopenhauerin ja Nietzschen energia juontuu siitä, että heitä ympäröivä kulttuuri uskoi vielä jumalaan ja elämän merkityksellisyyteen. Oli vielä isä ja äiti, joita vastaan kapinoida, ja kapina aina energisoi.

Ligottin nihilismi on siihen verrattuna kuin säteilyn sirinää kuolleen planeetan pinnalla.

Minulle Ligotti on ollut henkilökohtaisesti tärkeä kirjailija, yksi niistä, jotka ovat muuttaneet tapaani olla maailmassa. Ligotti nimittäin vie materialistisen maailmankuvan loogiseen päätepisteeseensä. Tavallaan hän ottaa todesta Richard Dawkinsin julistuksen, että me ihmiset olemme ”eloonjäämiskoneita, robottimaisia välineitä, jotka on ohjelmoitu säilyttämään itsekkäitä, geeneiksi kutsuttuja molekyylejä”.

Mutta siinä missä Dawkinsille tällaiset oivallukset ovat innostuksen lähteitä (Dawkins saa nuorekasta energiaa uskonnon vastustamisesta), Ligotti on rehellinen. Säteilyn sirinässä ei ole mitään aihetta iloon. Robottimainen ihminen tyhjässä maailmankaikkeudessa ei ole inspiraation lähde, vaan kauhun ääriraja.

On harvinaista, että kirjailija vie lukijansa niin kylmään paikkaan ilman suojelevia kliseitä kuten romanttista uhrimieltä tai kapinaa jumalia vastaan. Silloin joutuu kysymään itseltään todella äärimmäisiä kysymyksiä.

Minä löysin omat vastaukseni, mutten tuputa niitä kenellekään. Jokaisen on tehtävä oma matkansa äärirajalle aivan itse.