Marko Hautala

Mitä Amityvillessä tapahtui

Vielä 1970-luvulla kauhuelokuvien vakiotemppuja oli julistaa, että tarina perustuu tositapahtumiin. Yksi aikakauden hiteistä sekä kirjana että elokuvana on Amityville Horror, joka kertoo Lutzin perheen kauhukokemuksista hulppeassa talossaan osoitteessa Ocean Avenue 112. Talon edelliset asukkaat olivat kuolleet kammottavassa perhesurmassa.

Itse Amityville Horroria paljon kiehtovampi on kuitenkin dokumentti My Amityville Horror (2013), joka on henkilökuva todellisen Lutzin perheen pojasta.

Daniel Lutz on aikuisenakin selvästi traumatisoitunut (hän oli tapahtumien aikaan yksitoistavuotias). Lutz syyttää kaikesta isäpuoltaan, joka ”houkutteli” pahan hengen perheen luokse. Perusteluksi hän antaa kaksi kokemusta: isäpuolen kirjahyllystä löytyi mustaa magiaa käsitteleviä kirjoja ja kerran mies pojan kertoman mukaan liikutti työkaluja ”telekineettisesti/psykokineettisesti” eli ajatuksen voimalla.

Dokumentti on hyytävämpi kuin monet aavetarinat. Se on myös taitavasti tehty. Parapsykologisten selitysten, päällekäyvien kauhukokemusten ja päähenkilön vakuuttavalta kuulostavien puheiden vyöryssä on aukkoja, lähes raivostuttavan pieniä kurkistusreikiä, joista voi nähdä välähdyksiä siitä, mistä Amityvillen tapauksessa ehkä oikeasti oli kyse.

Luultavasti Daniel Lutzin isäpuolen hyllyssä todella oli mustaa magiaa käsitteleviä kirjoja. Ehkä mies myös uskoi telekinesiaan, ehkä jopa väitti yksitoistavuotiaalle lapselle kykenevänsä siihen itse. Sellainen oli 60- ja 70-luvuilla muotia. The Church of Satan perustettiin 1966 ja Uri Geller väänteli lusikoitaan televisiolähetyksessä 1974. Dokumentissa esiintyy myös aikakauden hengen tiivistävä Lorraine Warren, joka oli miehensä Ed Warrenin kanssa esikuvana James Wanin hienon The Conjuring-elokuvan aavetutkijapariskunnalle.

My Amityville Horror kertoo kuitenkin jostakin muusta. Siitä mitä voi tapahtua, kun sekä lähimmät aikuiset että koko valtava mediakoneisto vakuuttavat ahdistuneelle pikkupojalle, että hänen lapsuutensa hurjimmat hirviöt ovat täyttä totta, eikä kukaan kerro, että painajaisesta voi herätä.

Suurin osa meistä onneksi välttää sellaisen kohtalon. Siksi emme mene katatoniseen tilaan katsoessamme esimerkiksi tuota yllä olevaa valokuvaa Amityville-talosta, jossa ei kuvaushetkellä pitänyt olla ainuttakaan lasta.