Marko Hautala

Rotat kellarissa

Kun oma kirjoittaminen käy kierroksilla, tulee välillä analysoitua kollegoiden tekemisiä. Toisten tekemät ”virheet” nimittäin ovat mainioita opettajia.

Viime aikoina olen miettinyt yksityiskohtien käyttämistä realismin illuusion luomiseksi (aihe josta Roland Barthes jo aikoinaan kirjoitti). Erityisesti olen kiinnittänyt huomiota groteskien yksityiskohtien käyttämiseen.

Mainiona johdatuksena aiheeseen toimii True Detectiven kakkoskauden jakso Night Finds You, joka alkaa Frank Seymon -hahmon (Vince Vaughn) synkällä monologilla. Seymon kertoo vaimolleen lapsuusmuiston: Hänen isällään oli tapana ryyppyreissulle lähtiessään lukita poikansa kellariin. Kerran kuitenkin isä pidätettiin eikä hän tullut moneen päivään kotiin. Ruoka loppui ja lamppu kärähti, joten poika oli lopulta yksi pilkkopimeässä. Alkoi kuulua rottien rapinaa.

Tähän asti olen monologissa täysin mukana. Käsikirjoittaja Nic Pizzolatto ei kuitenkaan luota luomansa skenaarion voimaan, vaan lisää kierroksia:

Pojan nukahdettua rotta alkoi syödä pojan sormea. Poika tarttui siihen (pilkkopimeässä?) ja hakkasi sitä, kunnes jäljellä oli pelkkää ”mönjää” (goo). Ja sen jälkeen hän vielä vietti päivän tai pari pimeässä kellarissa rotanjäänteitä käsissään.

Mahdollista, totta kai, mutta minusta tunnelma hyppää noir-realismista jonnekin Frank Millerin Sin Cityn hyper-noiriin. Voi olla, että Pizzolatto hakeekin jotakin sellaista, mutta kirjailijalle esimerkki on silti opettavainen. Annan vielä toisen vastaavan:

Sarah Pinborough’n viktoriaaniseen Lontooseen sijoittuvassa Mayhem -romaanissa (2013) kuvataan muutama murha uhrin näkökulmasta. Ensimmäisessä kirjailija luettelee tarkasti uhrin havaintoja, kun tämä tajuaa menettävänsä henkensä. Lähes loppuun saakka pysyn kohtauksen kyydissä, mutta sitten:

Hän näki omat kauhistuneet kasvonsa heijastuksena miehen mustissa pupilleissa.

Sävähdyttävähkö kuva, mutta pakokauhun vallassa oleva ihminen tuskin kykenisi näin yksityiskohtaiseen havaintoon? Elokuvissa ja esimerkiksi pokkarikauhun kansissa tällainen kuva on jopa klisee, joten kohtaus tavallaan muuttuu tuon virkkeen myötä intiimistä yleiseksi. Toinen esimerkki tilanteesta, jossa murhaajan uhri löydetään mädäntyneenä kellarista:

Holvin hiljaisuudessa hän saattoi kuulla kuhisevien toukkien aiheuttaman liukkaan, märän äänen.

Olen nähnyt toukkia kuhisevia ruumiita (siis eläinten), mutten ole koskaan kuullut mitään ääntä. Ehkä olen huonokuuloinen tai aromit estävät menemästä tarpeeksi lähelle, mutta joka tapauksessa elokuvissa lähikuvaan ruumista syövistä toukista liitetään usein juuri tuo liukas, märkä ääni.

Kuten sanottu, Pizzolatto ehkä tavoitteleekin Sin City -henkeä ja Pinborough heittää lukijansa tarkoituksella samaistumiskokemuksesta kauhukliseisiin ja elokuvakameramaiseen, etäännyttävään näkökulmaan. Katsojat ja lukijat ehkä jopa pitävät siitä, että vedetään överiksi. Se vapauttaa jännitteen ja antaa tilaa hengähtää. Itse olen kuitenkin enemmän tunnelman ja intensiteetin säilyttämisen ystävä, joten nuo esimerkit pistivät silmään.

Mutta tähän voisi lisätä esimerkin tyylistä, jossa groteskius vedetään jo lähtökohtaisesti kaiken uskottavuuden tuolle puolen. Vaikka kirjoitan kauhua, en ole yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamisen ystävä. On kuitenkin poikkeuksia ja Clive Barker on yksi parhaista. Uudessa The Scarlet Gospels -romaanissa tehdään prologissa selväksi, että Veren kirjojen tekijä on palannut Disney-fantasioista juurilleen.

Koukku iskeytyi Heyadatin kitalakeen ja riuhtaisi hänet ilmaan. Kun kenobiitin katse osui ketjun ruosteisiin ja verentahrimiin lenkkeihin, purkaus seurasi toistaan. Heyadatin kämmenet repesivät kahtia, samoin jalat (…) Iho repeytyi hänen kasvoistaan ja syvälle rintakehään ja vatsaan uponneet koukut repäisivät esiin sydämen, keuhkot ja sisälmykset.

Miksi tällainen groteskien yksityiskohtien sirkus sitten on esteettisesti johdonmukaista, jos Pizzolatto ei saa edes litistää rottaa pimeässä kellarissa?

Tietysti siksi, että Barkerin väkivallassa ei lähtökohtaisestikaan ole koskaan kyse uskottavuuden illuusiosta. Yllä olevassa kuvauksessa loppunsa kohtaa voimakas maagikko, yksi eräänlaisen taikuri-Illuminatin jäsenistä, jotka ovat pyörittäneet maailmaa kulissien takana vuosisatojen ajan. Koukkuja ohjaileva murhaaja on kenobiitti, naulapäinen demoni, joka on tullut helvetistä omaan ulottuvuuteemme. Barkerin väkivalta on lähempänä surrealistista fantasiaa kuin minkäänlaista realismia.

Oma kirjoittamiseni on kuitenkin hyvin kaukana Barkerista, joten yritän ottaa oppini pikemminkin Pizzolatton ja Pinbourough’n tapauksista, joissa groteskius on lähempänä realismia. Yritän muistaa, että rotat saavat rapista pimeässä eikä toukista tarvitse lähteä ääntä.