Marko Hautala

Pelon ilme

Kun ihminen huutaa kauhusta, hänen näkökenttänsä laajenee, hajuaisti tehostuu ja hampaiden paljastuminen saa hyökkääjän potentiaalisesti harkitsemaan uudelleen.

Näin kertoo sosiologi Margee Kerr populaarissa tietokirjassaan Scream: Chilling Adventures in the Science of Fear (2015).

Luulen ettei näyttelijä Janet Leigh analysoinut tällaisia asioita Psykon kuuluisan suihkukohtauksen kuvausten aikana, mutta hänen ilmeensä on hyvä esimerkki siitä, miltä kauhu näyttää paljaimmillaan ja yleismaailmallisimmillaan. Kauhu syntyy sydämestä tai selkäytimestä tai jostakin muusta sellaisesta, joka meistä kaikista löytyy.

Luin Kerrin kirjan hyvin katkonaisesti, kun on ollut kaikenlaista (mistä johtuu myös tauko blogipäivityksissä), mutta viihdyttävä teos on kyseessä. Joistakin osista sain irti enemmän kuin toisista, mutta varsinkin ne jaksot, joissa Kerr tarjoaa puhtaan tieteellistä näkökulmaa, ovat mielenkiintoisia.

Kauhun biologisessa puolessa on jotakin kiehtovan mekaanista. Se osoittaa ihmisyyden robottimaisen puolen, sen jossa olemme kaikki kuin kastematoja, biologisia koneita.

Toisaalta se tietenkin tavoittaa huonommin niitä pelon tasoja, jotka ovat ristiriitaisempia ja filosofisempia. Huvipuistolaitteessa huutavan kauhu on vallan toista lajia kuin se, jota syntyy silloin, kun jokin tuttu muuttuu oudoksi ja jokin houkutteleva uhkaavaksi. Silloin on kyse muustakin kuin eloonjäämisvietistä.

Hampaiden paljastaminen ei auta, kun vastassa on Norman Bates, jolle tappaminen ei ole vaiston, vaan symbolisen tason asia. Bates Motelin taustalla on temppeliksi muuttunut kartano ja kaikkinäkevä Äiti, jonka riivaamaksi tappaja antautuu.

Sellaisessa kauhussa on kyse ristiriitaisemmasta pelistä. Leipäveitsi ei ole enää pelkkä leipäveitsi. Kuoleminen ei ole enää pelkkää kuolemista, vaan jotakin pahempaa ja samalla puoleensavetävämpää. Ilmassa on uhrirituaalin vääjäämättömyyttä.

Freudilaiset ja muut vastaavat hölmöilyt sikseen. Kyseessä alkaa olla sielun asia.