Marko Hautala

Pelkääkö aave?

Tässä on nyt yhteys edelliseen True Detective -postaukseeni, mutta kyseessä on sattuma.
Minulle suositeltiin jokin aika sitten sarjan käsikirjoittajan Nic Pizzolatton romaania Galveston. Koska romaanipuolella oli tuolloin lievästi sanottuna ruuhkaa (sekä oman kirjoittamisen että luettavien osalta), päätin aloittaa varovaisemmin ja hankkia Pizzolatton novellikokoelman Between Here and the Yellow Sea. Se makasi lukulaitteella pitkään, kunnes viime yönä päätin lukea yhden novellin.

Ghost-Birds -niminen tarina kertoo miehestä, joka on juopottelun ja narkkaamisen lopetettuaan alkanut harrastaa BASE-hyppäämistä. Kyseessä on melko riskialtis ja ilmeisesti joissakin maissa laiton laskuvarjohyppäämisen alalaji, jossa ei hypätä lentokoneesta, vaan korkeilta paikoilta.

Koska tarinan mies ei halua tulla nähdyksi, hän suorittaa hyppynsä aina mustissa vaatteissa, mistä johtuen hän on tietämättään synnyttänyt alueella urbaanilegendan mustasta ”aavelinnusta”, jolla on punaiset silmät ja joka leijuu alas taivaalta pilvisinä öinä. Tarina sinällään on hyvin hillitty eikä se yölukemisena tehnyt hurjaa vaikutusta, mutta aamulla ensimmäinen ajatus liittyi tuohon novelliin. Kaksi kohtausta:

Päähenkilö muistelee isäänsä, joka oli kerran seissyt keskellä peltoa pelkkä huopa yllään ja katsonut kullankeltaista auringonlaskua. Mitä isä silloin näki? päähenkilö kysyy itseltään. Myöhemmin isällä todettiin alzheimerin tauti.

Toisena mieleen jäi loppukappale, jossa mies taas kerran (ehkä viimeistä kertaa? Onko laskuvarjo edes mukana?) on hyppäämäisillään tyhjyyteen. Tätä ennen hänet on vallannut pelko. Häntä pelottaa se, miten vääjämätön hänen isänsä kohtalo on ja miten kontrolloimatonta elämä muutenkin on. Kaikki se kuitenkin kaikkoaa hypyn kynnyksellä.

I am like the giant bird perched on the moon, an idea existing between rumor and imagination, the shape you hope to see when you chance to look up at night.

Syöksyessään ilmavirtojen vietäväksi hän ajattelee:

Now I am a ghost.

Minulle tuo loppu kertoo jotakin olennaista siitä, miksi täytyy hypätä tyhjyyteen. Vetää viinaa tai huumeita, tulla uskoon tai merkkihenkilöksi, lähteä Afganistaniin, pelata uhkapelejä, jättää perheensä, ajaa kahtasataa kännissä tai tehdä mitä tahansa muuta paitsi olla näennäisessä turvassa ja odottaa kuin lammas, että suojalasi murtuu.

Paljon parempaa on olla huhu, myytti tai aave.