Marko Hautala

Äärimmäisyyden kohina

Ällistyin törmätessäni pitkän ajan jälkeen termiin splatterpunk. Kyseessä on (muistaakseni) David J. Schow’n joskus kymmeniä vuosia sitten lanseeraama nimitys kauhukirjallisuudelle, jossa veri roiskuu ja liha lätisee.

Nyt Suomessa on ilmestynyt alan antologia nimeltään Ja hän huutaa (toim. Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta). Tuo pitänee hankkia jo ihan mielenkiinnosta, sillä kirjoittajissa on paljon tuttuja nimiä, Salorannan lisäksi mm. Juri Nummelin, Jussi Katajala, Shimo Suntila ja Jussi K. Nimelä. Osa kirjoittajista ilmeisesti piiloutuu nimimerkin taakse, mutta kaikesta päätellen mukana on myös naisia, mikä oli tässä lajissa ainakin aikoinaan hyvin harvinaista (Kathe Kojan mainio The Cipher ei ollut varsinaisesti splatterpunkia).

Teini-iässä tämä alagenre kiinnosti kovastikin. Tuolloin sillä oli myös nimekäs keulakuva, brittiläinen Clive Barker, joka tosin siirtyi aika nopeasti suuruudenhullun fantasiakirjallisuuden pariin. Viimeksi sain kosketuksen lajiin, kun päädyin monen mutkan kautta lukemaan Kealan Patrick Burken ylistettyäkin romaania Kin.

Siinä groteskius on sellaisella asteella, että neutraali kuvaus ohilentävistä lintusistakin sai odottamaan, että niiden suolet kaiketi roikkuvat ulkona. Mutta komiikka kai onkin osa splatterpunkia, kuten myös tietentahtoinen järkyttäminen. Ei se muuten punkkia olisikaan (nykynuorisolle tiedoksi: punk oli joskus oikeasti shokeeraavaa).

En voi sanoa, että sellainen kirjallisuus olisi iltalukemisieni rakkaimpia tähtihetkiä, mutta kyllä minä splatterpunkin estetiikan ymmärrän. Musiikin saralla sitä voisi verrata vaikkapa black metaliin, joka on överiydessään samalla tavalla sekä järkyttävää että koomista.

Pikkuveljeni kuunteli joskus 90-luvulla black metalia, ja yritin vilpittömästi ja vähän huolestuneenakin saada kiinni sen viehätyksestä. Ei onnistunut.

Sitten luin jostakin Cradle of Filth -yhtyeen laulajan haastattelun, jossa hän sanoi, että black metal on hänelle ainut musiikinlaji in which there is real passion (suomen ”intohimo” ei oikein käännä sanaa vivahteineen).

Sitä kautta sain jotenkin kiinni siitä, että se puhelimen kautta nauhoitettu sekameteli oli jonkinlaista äärimmäisen tunnemylleryksen nuottia. Ja kyllä, voi sen niinkin kuulla.