Marko Hautala

Nainen joka ei ymmärtänyt pelätä

Mikä kauhussa kiehtoo? Olen vuosien varrella viihdyttänyt itseäni vastaamalla kysymykseen sadasta eri näkökulmasta.

Jokaisessa vähänkin mielenkiintoisessa ilmiössä on nimittäin aina monia eri tasoja. Niin myös, ja ehkä varsinkin, kauhukirjallisuudessa. Sitä voi lähestyä niin sanotulla Freud, Marx, Engels & Jung -menetelmällä eli yhtä aikaa kulttuurisena, poliittisena ja ihmislajin peruspsykologiaan liittyvänä ilmiönä, eikä mikään analyysin taso ole mitenkään yksiselitteisesti toista parempi. Uusia näkökulmia tulee vastaan harvoin, mutta yksi esimerkki sellaisesta on suomalainen: Jarkko Toikkanen soveltaa kauhugenreen käsitteitä, jotka saavat kohteensa näyttäytymään tuoreessa valossa.

Usein varsinkin akateemisissa ja korkeakirjallisissa kommentaareissa kuitenkin unohtuu itsestään selvä perustaso: fiktio dramatisoi ihmisten toimintaa. Mitä universaalimpia tasoja sepitetty tarina tavoittaa, sitä suositumpaa se yleensä on. Stephen Kingin sanoin, fiktio on valheeseen piilotettu totuus.

Mathias Clasenin Why Horror Seduces (2017) keskittyy juuri tähän kauhun perustasoon. Hän muistuttaa, että aivojen tietyt osat reagoivat kirjoissa, elokuvissa ja peleissä esitettyihin tapahtumiin ikään kuin ne olisivat totta. Tämä näkyy erityisesti kauhussa. Siinä lukija/katsoja/pelaaja on jatkuvassa ristivedossa, kun aivojen otsalohkot yrittävät rauhoitella limbistä järjestelmää, joka eläytyy fiktioon ikään kuin olisi tosi kyseessä.

Tämä ristiveto näkyy monissa kauhugenren herättämissä reaktioissa. On ihmisiä, joilla limbinen järjestelmä on niin hyvin niskan päällä, että kauhu on heille liikaa ja he kategorisesti välttelevät lajityyppiä. Sitten on niitä, joiden otsalohkot ovat niin harjaantuneita rationalisoimaan, ettei heitä liikuta mikään. Mielenkiintoinen välimuoto on se ihmistyyppi, joka on olevinaan immuuni kauhulle, mutta rationalisoinnin kiivaudesta voi päätellä, että kyseessä on suojamekanismi.

Sitten olemme me, jotka nautimme kauhutarinoista juuri sen herättämän ristiriidan vuoksi.

Clasenin mukaan kauhussa on toinenkin ristiriita, joka itse asiassa vastaa ikuisuuskysymykseen lajityypin kiehtovuudesta aivotoiminnan näkökulmasta.

Hän antaa esimerkin vuonna 2011 tehdystä tutkimuksesta, jonka kohteena oli mantelitumakkeen häiriöstä kärsivä keski-ikäinen nainen. Koehenkilöä yritettiin pelotella kaikilla eettisesti sallituilla tavoilla. Hänelle näytettiin kauhuelokuvien kohtauksia, jotka todistettavasti olivat aiheuttaneet reaktioita normaaleissa ihmisissä. Hänet vietiin kauhutaloihin, joiden ainut tarkoitus on säikytellä asiakkaitaan. Hänelle esiteltiin eläviä käärmeitä ja suuria hämähäkkejä.

Mikään ei aiheuttanut naisessa pelkoa. Mutta hän kyllä reagoi ärsykkeisiin toisella tavalla. Nainen nimittäin oli hyvin kiinnostunut ja jopa innoissaan pelotteluyrityksistä. Hän nauroi niille ja halusi nähdä elokuvaotteita uudestaan. Käärmeiden ja hämähäkkien kohdalla tutkijat joutuivat puuttumaan tilanteeseen, sillä nainen olisi halunnut kosketella niitä.

Clasenin mukaan tässä tulee esiin eräs kauhugenren kannalta olennainen aivojen piirre. Mantelitumakkeen häiriöstä johtuen nainen ei tuntenut pelkoa, mutta aivojen muut rakenteet aiheuttivat muutoksia hänen huomiokyvyssään ja aktivaatiotasossaan. Kauhua herättävät ärsykkeet eivät siis ainoastaan pelota. Ne myös aktivoivat ja herättävät mielenkiinnon. Terveellä ihmisellä nämä kaksi järjestelmää aktivoituvat yhtä aikaa, mistä syntyy se mielentila, johon monet meistä ovat jääneet koukkuun.

Ilmiö on toki tunnistettu jo kauan sitten. Edgar Allan Poe kirjoittaa kauhun ja pimeyden viehätyksestä, Edmund Burke ja Sigmund Freud lähestyvät samaa aihetta subliimi-, unheimlich– ja kuolemanviettikäsitteiden yhteydessä.

Clasenin antama esimerkki kuitenkin tarjoaa ilmiölle neurologisen ja evoluutiopsykologisen pohjan. Jotkut pitävät moista lähestymistapaa reduktiivisena ja banalisoivana, mitä en oikein ymmärrä. Kuten sanottu, kaikilla varteenotettavilla ilmiöillä on aina monia samanaikaisia ulottuvuuksia eikä mikään yksittäinen analyysin taso tyhjennä koko pajatsoa.

Mathias Clasenin teos kuitenkin sopii niille, joiden mielestä kauhugenreä käsittelevät teokset eksyvät toisinaan teoreettiseen yläpilveen ja kadottavat yhteyden perusasioihin.