Marko Hautala

Midsommar

Näin Juuri Ari Asterin (Hereditary) uuden kauhuelokuvan Midsommar. Alla tulee nyt siis kirjaimellisesti ensivaikutelmia, joten joidenkin asioiden kohdalla mieli voi vielä muuttua.

Hereditaryyn verrattuna sekä käsikirjoitus että visuaalinen puoli on käännetty vielä pari astetta monimutkaisempaan ja runsaampaan suuntaan.

Elokuvan alku on parasta ja tyylikkäintä kauhuelokuvaa, mitä nyt hetkeen olen nähnyt. Hyvistä puolista mainittakoon myös pääosanäyttelijä Florence Pugh, joka on ilmiömäinen äärimmäisten tunnemyrskyjen tulkitsija (hän teki hienon roolin myös The Little Drummer Girl -sarjassa).

Visuaalisesti Midsommar on niin upea, että moni kohtaus tuntuu jo melkein tuhlaukselta yhteen elokuvaan ympättynä. Alkujaksossa tapahtuva siirtymä normaalimaailmasta skandinaaviseen pakanatodellisuuteen on tehty parilla tehokkaalla kamerajipolla, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mielettömän hyvin.

Miinukset: Alun kuristava tunnelma hellittää jossakin vaiheessa eikä oikeastaan enää palaa. Jo Hereditaryssa piinallisinta antia oli tulehtuneen, vai sanoisinko jopa septisen, ihmissuhdekuvion kuvaus. Nyt se puoli siirtyy melko varhaisessa vaiheessa taustalle, kun valkoisissa paituleissa hypähtelevien ruotsalaispakanoiden yhä psykedeelisemmiksi käyvät rituaalit muuttuvat pääasiaksi.

Pitkään ratkaisu toimii pelkästään hyvien roolisuoritusten ja häikäisevän visuaalisuuden avulla, mutta loppuvaiheessa alkoi tuntua, että pintatasolla tapahtuu paljon, syvätasolla ei kauheasti. Näen mitä koko pakanarituaalivyörytyksellä haluttiin sanoa, mutta paikoin sen ja tarinan sisällön välillä vallitsi melkoinen epäsuhta. Ehkä amerikkalaispariskunnan ihmissuhdesolmun olisi voinut hahmotella ilman ruotsalaispakanoitakin?

No, tätä nillitystä voisi esittää monestakin kauhutarinasta, ja Midsommarista täytyy mainita, että Hereditaryyn verrattuna siinä on huomattavasti enemmän tarkoituksellista (oletan) komiikkaa. Suomalaisille tulee toki lisähupia pelkästään ajatuksesta, että elokuvan pakanakultti voisi toimia länsinaapurissa edes yhden kesän ajan.

Ehkä tekijöillä kuitenkin on ollut pieni mailan puristamisen meininki. Yksi syy voi olla tietoisuus siitä, että tätä elokuvaa verrataan väistämättä folk horror -klassikoihin, etenkin The Wicker Maniin (1973).

Tässä siis ensivaikutelmat, jotka ehkä muuttuvat. Joka tapauksessa Midsommar päihittää 90 prosenttia minä tahansa vuonna julkaistusta kauhuelokuvasta, joten äkkiä katsomaan!