Marko Hautala

Käsi pimeässä

Jos pitää mainita yksi moderni kauhuromaani, jonka pitäisi olla alan tason mittarina, se on Kathe Kojan The Cipher (1991).
Luin tästä romaanista jo joskus lukioaikoina (Fangoriasta tai vastaavasta lehdestä), mutten koskaan hankkinut sitä. Nyt kirjaa ei edes ole enää saatavilla printtiversiona, mutta uusi laitos e-kirjana ilmestyi hiljattain, joten latasin Kindlen tabletilleni vain tämän takia (uuden laitoksen kunniaksi on näköjään tehty myös laimeahko mainosvideo).
The Cipher kertoo nuoresta miehestä, joka löytää talonsa varaston lattiasta mustan, sykkivän reiän, joka vetää häntä ihmeellisellä tavalla puoleensa.
Tirsk.
Koja kuitenkin käsittelee kaikki vagina-, anaali- ja muut assosiaatiot heti kättelyssä, minkä jälkeen jää vain groteski mysteeri. Lattiassa on reikä, joka tekee eläville olennoille kummallisia asioita. Päähenkilö tekee tyttöystävänsä kanssa kokeita hyönteisillä ja hiirillä. Aukko muuttaa eläimet omituisiksi hybrideiksi, jotka näyttävät ikään kuin merkeiltä tai riimuilta.
Inhoan juoniselostuksia, joten en kerro enempää. Sanottakoon vain, että Kojan kieli aiheuttaa tuskallista ammattikateutta ja että kunnon kauhutarinan tapaan romaani on kaikessa karmeudessaan myös hauska (tätä lukiessani nauroin useampaankin otteeseen). Kyseessä on kuitenkin se erityinen huumorin muoto, joka on läsnä kaikissa hyvissä kauhutarinoissa. Se ei varsinaisesti ilahduta. Se on sellaisen ihmisen naurua, joka tietää, miten aina lopulta käy.
Uuden e-kirjajulkaisun esipuheessa Koja muistelee esikoisromaaniaan, myös sen ristiriitaista vastaanottoa, ja kertoo ihmisten edelleen ottavan häneen yhteyttä kirjan tiimoilta. Esipuhekin on kompaktiudessaan nerokas. Tässä ote:
People either loved it or despised it; people know the dark is there.
(…)
Never saw it coming.
Never meant to hurt you.
What would it be like, to stumble into something you truly can’t explain? Something that stands in opposition to reality, yet is the realest fucking thing you’ve ever seen? Death can be like that. Love can be like that. And fear attends them both. “Never” is like “always,” an absolute. And in absolute darkness, when you can’t see your hand in front of your face— is that your hand?— you may find that you can see other things, things that have always been there. And what is there can see you, too.