Luulen että kaiken pintapuolisen takana jokaisen kirjailijan perimmäinen motiivi kirjoittamiselle on henkilökohtaisten demonien pitäminen tyytyväisinä. Kun elämä on liian kiireistä ja sosiaalista, sisällä alkaa kyteä kapinahenki. Levottomuutta on itselläni ollut jo havaittavissa, mutta onneksi viikonloppuna on tulossa lyhyt tauko.

Saan ehkä jopa kirjoittaa ja ainakin lukea loppuun Riku Korhosen uuden Emme enää usko pahaan -romaanin. Aloitin lukemisen jo Turun kirjamessujen hälinässä, mikä ehkä kertoo suhteestani kirjailijan tuotantoon. Korhonen on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joiden teokset luen tuoreeltaan. Jo Emme enää usko pahaa -romaanin ensimmäinen luku vei minut messuhallin kaikukammiosta siihen todellisuuden tasoon, joka kaiken tämän taustalla humisee. Siellä on hyvä käydä lepäämässä.

Hyvää kiireessä on kuitenkin se, että paljon mielenkiintoista on tekeillä. Ensi viikolla vierailen MTV3:n Kirjakeskiviikossa sekä Jone Nikulan juttusilla Radio Rockissa (tarkempi aika myöhemmin). Edellinen romaanini Kuokkamummo saa vielä kerran uuden elämän hahmon ympärille rakennetussa mysteeripolussa. Viime torstain kirjajulkkareiden (Satu Grönroosin kanssa, jonka romaani Tuulen suku ilmestyi juuri) ja Turun kirjamessujen muodostaman putken aikana sain paljon uutta ajateltavaa.

Anna-Riikka Carlson kertoi Turun kirjamessujen paneelissa, että hänen arvionsa mukaan kustantamoihin tarjottujen käsikirjoitusten määrässä aletaan olla ennätyslukemissa. Samaan aikaan kuitenkin lukeminen on vähentynyt. Carlson kertoi kirjoittajakoulutusta vetävien ystäviensä ihmetelleen sitä, kuinka harva kirjailijan urasta haaveileva nykyään lukee itse.

Mikäli tämä pitää paikkansa, tilanne on hyvin erikoinen.

Joskus muinoin sanottiin, että taiteilija seisoo aina jättiläisten olkapäillä. Katsottiin ettei esimerkiksi kirjailija ensisijaisesti luo uutta, vaan hyödyntää traditiota ja jäljittelee menneisyyden nerojen työtä. Tärkeintä oli tuntea vanhat mestarit.

Tämä periaate oli jopa murskaavan voimakas ja aiheutti pysähtyneisyyden tilan. Mestareiden jäljittely alkoi näivettää taiteen elinvoimaa. Siksi kai tarvittiin romantiikan ajan yksilökeskeisyyttä ja uskoa henkilökohtaisen mielikuvituksen merkitykseen.

Ehkä nyt voisi olla aika jälleen välillä kiivetä jättiläisten olkapäille ja todeta, että joskus sieltä tosiaankin näkee vähän kauemmas?