Marko Hautala

Laura Palmerin hymy

Onko dekkareissa liikaa naisiin kohdistuvaa väkivaltarikollisuutta? En ole lajityypin asiantuntija, mutta voi kai aika turvallisesti sanoa, että suhteettoman monen rikostarinan alkunäytöksessä nuori kalpea nainen/tyttö makaa joko metsässä tai patologin pöydällä.

Uusi The Staunch-kirjallisuuspalkinto etsii trillereitä, joissa yksikään nainen ei joudu väkivallan uhriksi. Idean kehittäjä on kirjailija ja käsikirjoittaja Bridget Lawless. The Guardianin jutussa esitellään Lawlessin perusteluja, mutta myös esimerkiksi dekkaristi Val McDermitin kritiikkiä palkinnon jakoperiaatetta kohtaan.

Olen lähtökohtaisesti epäileväinen kaikenlaisia moralistista tai poliittista taiteeseen puuttumista kohtaan, mutta luulen tällaisen palkinnon olevan dekkarigenrelle joka tapauksessa hyödyksi, sillä se pakottaa väistämään kliseitä.

Naisiin kohdistuva väkivalta dekkareissa tuo mieleeni erään kauhuelokuvan alalajin, joka muodostui välillä lievästi sanottuna toisteiseksi. Ainakin Texas Chainsaw Massacresta ja Halloweenista lähtien monien elokuvien ruututilan ja ääniraidan on täyttänyt naama veressä kirkuva nainen, joka toikkaroi repaleisissa vaatteissa sokkiefektistä toiseen. Koska koen velvollisuudekseni olla joten kuten perillä myös tästä kauhugenren lajista, katsoin näitä elokuvia yhdessä vaiheessa niin paljon, että jouduin välillä laittamaan äänen pois vain hermoja lepuuttaakseni.

Staunch-palkinnon perustaja kuitenkin myöntää, että naisuhreja käyttämällä on luotu myös hienoja dekkareita. Kiinnostavaa siis onkin, miksi tällainen juonielementti on niin suosittu.

Dekkari mielletään yleensä yhteiskunnalliseksi lajityypiksi, joten voisi olettaa, että se heijastelee tässäkin todellisuutta. Ilmeisesti naisiin kohdistuva väkivalta kuitenkin on, muun väkivallan ohella, pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt, joten ainakaan yksioikoista sosiaalista syytä kliseelle on vaikea löytää. Toki voi ajatella myös niin, että todellisuus ei ole tilastoja, vaan tunnetta ja median luomia mielikuvia, jolloin dekkarigenre voisi hyvinkin olla tässä ajan hermolla.

Helposti kuitenkin unohtuu eräs ilmeinen tosiasia: dekkari on ensisijaisesti taidetta eli fiktiota. Se ei synny pelkästään päivän polttavista kysymyksistä ja uutisrealismista, vaan käyttää usein elementtejä, jotka resonoivat syvemmällä tasolla ja joiden juuret ulottuvat kirjallisuuden traditiossa mytologiaan saakka.

Tällöin pitää esittää kirjaimellisen kyökkirealismin ohittava kysymys: mitä nuori nainen tarinoissa ”tarkoittaa”?

Asiaa kannattaa lähestyä miettimällä kaikkia niitä kirjallisuuden, draaman ja kuvataiteen klassikoita, joissa nuori nainen kokee väkivaltaisen kohtalon. Usein tämä elementti on täynnä tunnelmaa, jota tuskin voi leimata ainakaan ”naisvihaksi”. Vallitseva nuotti on pikemminkin surumielisen runollinen ja traaginen.

Mille tahansa ihmisyhteisölle nuori nainen edustaa puhdasta potentiaalia, sitä mistä uusi elämä syntyy. Yhteisön jatkuvuus ja tulevaisuus kirjaimellisesti riippuvat siitä. Mikäli kyseessä on neitsyt, mukaan tulee yleensä pyhyyden, jopa jumalallisuuden lisäsävy. Mytologisesta näkökulmasta hän ei ole vielä astunut viattomuudesta yksilölliseksi naiseksi, vaan on edelleen ”ajan ulkopuolella”, puhdasta potentiaalia (myös neitsyestä syntyvä sankari on looginen tästä näkökulmasta: hän syntyy ”historian ulkopuolella” eli jumalaksi).

Tällaiseen hahmoon kohdistuva väkivalta on poikkeuksellisen traagista. Kun Hades ryöstää/raiskaa Demeterin tyttären Persefonen, koko luomakunta reagoi tragediaan kuihtumalla ja kuolemalla. Tavallaan tämä traagisuus on matkannut läpi taiteen historian, Ofeliasta kalveaan impeen, Mina Harkeriin, Laura Palmeriin ja kaikkiin niihin ”kiltteihin tyttöihin”, joita veitsimurhaajat ovat elokuvissa jahdanneet.

Twin Peaks on itse asiassa tässä suhteessa oiva esimerkki, sillä se mytologisoi nuoren naisuhrin traagisuuden poikkeuksellisen tehokkaasti. Kuolleen Laura Palmerin hymy on kaiken surrealistisen sekoilun keskellä välillä ainut tunnepohjainen kiinnekohta, jonka resonoi suurelle yleisölle.

Nykydekkareiden maailmassa on päällisin puolin melko vähän runoutta. On yhteiskunnallista inhorealismia ja kylmää rikostutkinnan proseduuria. Niissä on oma viehätyksensä ja relevanssinsa, mutta todella vetävä tarina vaatii yleensä myös syvemmän tason, jolloin mennään yleensä mytologiasta tuttuihin asetelmiin. Voi olla, että tästä syystä lajityyppi hakee vaistomaisesti runoutensa vanhasta aihiosta, jonka universaaliuteen voi aina luottaa.

Makuasia sitten on, missä kohden raja tulee vastaan. Ehkä Bridget Lawlessin aloite johtaa uusiin näkökulmiin, tai saa ainakin kirjailijat miettimään, miksi tietyt kaavat ovat niin yleisiä.