Vuoden viimeiset kirjailijavierailut alkavat olla käsillä. Viikonloppuna vierailen Viita-akatemiassa Tampereella ja joulukuun alussa juhlistan vielä sarjakuvaversiota Varpaat-nimisestä novellistani (tarina oli mukana Valkoiset varpaat -antologiassa). Sarjakuvataiteilija Brocin työskentelyprosessia on voinut seurata Instagramissa (#varpaatsarjis) ja esimakua saa myös täältä.

Kaiken keskellä tuli hyviä uutisia kansainväliseltä rintamalta: agentuurini Ahlback Agency on myynyt Kuiskaava tyttö -romaanin ensimmäiset ulkomaanoikeudet, mikä toivottavasti lupaa hyvää jatkon kannalta.

En ole juuri lukenut romaaneja viime viikkoina, mutta asia korjaantunee pian. Michelle Paverin Himalajalle sijoittuva aavetarina Thin Air on ehdoton ykkönen listalla. Eilen sain yllättäen postissa myös ruotsalaisen Mats Strandbergin kauhuromaanin Risteily, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta myös (kiitos kirjailijalle ja Likelle signeeratusta kirjasta!).

Fiktion sijaan olen lukenut edellisessä kirjoituksessani mainitun Jordan B. Petersonin Maps of Meaning -järkälettä. Peterson ei ole yhtä hyvä kirjoittamaan kuin luennoimaan, mutta hieman editoimattomana ja tyylillisesti tempoilevanakin teos palkitsee lukijansa poikkeuksellisen kokonaisvaltaisella ja kunnianhimoisella näkemyksellä.

En muista, koska joku nykyajattelija olisi tarjonnut yhtä paljon vastauksia ongelmiin, joita olin jo oppinut pitämään pysyvästi ratkaisemattomina. Parikymppisenä luin maanisesti Jungia, mutta turhauduin lopulta siihen, että teorioissa vaikutti olevan jokin perustavaa laatua oleva totuus, mutta se hävisi yhä uudelleen mytologian hämärään (myyttejä selitetään toisilla myyteillä). Jungin seuraajat ovat hyvin harvoin ainakaan parantaneet tilannetta. Ehkä joku Marie-Louise von Franz on kirkkaimpina hetkinään poikkeus.

Peterson kuitenkin osoittaa, millä tavalla Jung oli oikeassa parjatun arkkityyppiteoriansa kanssa. Tiukkana darwinistina hän perustaa monet näkemyksensä biologiaan, muttei silti tee todellisuudesta positivistista laboratoriota, jossa olemassa olemisen ilmiselvät perusasiat kuten arvot ja tietoisuus selitetään äkkiä pois silmistä. Poliittisesta näkökulmasta taas Peterson jakaa ja pukee mainiosti sanoiksi sen epämääräisen karsastuksen, jota olen itse pitkään kokenut poliittisia ideologioita kohtaan (ideologia-sana tässä järkevässä käytössään, ei postmodernissa ”kaikki on ideologiaa paitsi dekonstruktio” -muodossa).

Peterson on juuri nyt kovassa nosteessa, mikä johtuu tietysti osaltaan polemiikista, jonka keskellä hän on jo runsaan kuukauden ajan ollut (mikäli haluat katsella pari tuntia äärimmilleen pingotettua akateemista kiukunhallintaa, katso sukupuolineutraaleihin pronomineihin liittyvä väittely Toronton yliopistossa). Toinen syy nosteelle on kuitenkin tärkeämpi:

Suurin osa länsimaissa tapetilla olevista ajatussuunnista on henkisiä erämaita. Ne ovat fasismin ja kommunismin zombirefleksejä ja arvotyhjää talouspuhetta. Humanismista on tullut postmodernia identiteettipolitiikkaa, jossa mikään ei ole oikein mitään paitsi koko ajan marginaalisempia vähemmistöjä sortavia valtarakenteita.

Tätä maisemaa vasten Petersonin viehätyksen ymmärtää oikein hyvin.